Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Ali Smith: Oli kerran kello nolla
Suomentaja: Kristiina Drews
Kansi: Safa Hovinen
Otava 2013
279 s.
There but for the (2011)

Kirjastosta.


Täytyy tarkistaa faktat. Kun lukee faktoja internetistä ja joskus kirjoistakin, ongelma on siinä, että joskus faktat eivät olekaan totta. (s. 228)


Ali Smithin Oli kerran kello nolla kertoo tästä ajasta ja siinä elävistä ihmisistä. Kaikki alkaa miehestä, eräästä Milesista, joka yhtenä varoittamattomana iltana lukitsee itsensä tutuntuttujen yläkerran vierashuoneeseen juuri ennen kuin jälkiruoka tarjoillaan. Ja sinne hän myös jää, moneksi kuukaudeksi. Talon omistajat eivät halua hajottaa aitoa 1700-luvun ovea, joten pakkokeinoja ei oikein ole. Sen sijaan Milesin ympärille kehittyy lähestulkoon kultti, kun ikkunan alle kokoontuu jos jonkinlaista väkeä varmana siitä, että Miles (tai Milo, kuten häntä kutsutaan) on tehnyt tekonsa ties millaisten maailmanparannussyiden tai kannanottojen vuoksi.

Kirja on jaettu neljään osaan, joissa Milesin elämään jollain tapaa kytkeytyvien henkilöiden kautta kerrotaan ajasta ennen linnoittautumista. Kaikki alkaa Annasta, joka on tavannut Milesin nuorena kirjoituskilpailuvoittajien Euroopan kiertueella. Annan silmin nähdään nuori Miles ja aistitaan nuoruuden tunteita. Sen jälkeen vuoroon pääsee Mark, jo ikääntynyt mies, juuri se, joka toi sattumalta tapaamansa Milesin seuralaisenaan noille kohtalokkaille päivällisille. Markin osuudessa vaikuttavinta on juuri päivällisten kuvaus, sillä pöydän ääressä istuvien ihmisten ajatukset ja puheet kuvataan jännitteisesti ja vakuuttavasti. Voin nähdä mielessäni juuri tuollaisen pöydän, jonka ääreen ylemmän keskiluokan itsestään liikoja luulevat pellet kokoontuvat arvostelemaan muita.

Markin jälkeen siirrytään sairaalasänkyyn, jossa puhumattomaksi heittäytynyt vanhus May pohtii elämäänsä, kaikkea mennyttä ja tapahtunutta. May on kokenut pitkän ikänsä aikana paljon surua, ja miettii, miten asiat menivät ja miten ne olisivat voineet mennä. Kun hänen sairaalahuoneeseensa ilmestyy tuntematon nuori nainen, menneisyys ja nykyisyys muuttavat selvästi muotoaan.

Viimeisenä tarinaa kertoo ja ympyrää sulkee Brooke, linnoitetun talon naapurintyttö. Brooke on pikkuvanha ja varhaiskypsä, ja hän pohtii paljon historiaa, aikaa, kieltä, oikeaa ja väärää. Brookella on tapana kirjoittaa itselleen ylös faktoja maailmasta samalla kun hän käy läpi kokemuksiaan. Tällä nokkelikolla ei ole aina aivan helppoa, sillä vaikka Brooken vanhemmat tytärtään ymmärtävätkin, esimerkiksi koulussa tulee helposti ongelmia, jos on liian älykäs. Brooken kautta tarina kiertyy kehänsä päätepisteeseen.

Oli kerran kello nolla leikittelee kielellä, lukijan huomiokyvyllä, ajalla ja tarinankerronnalla. Sen tapahtumapiiri on yhtäältä pieni, muttei missään määrin mitätön. Kirja paljastaa paljon nykyajasta, ihmisten itsekeskeisyydestä, repaleisista identiteeteistä ja yhteisöllisyydestä, jota ei paikoin enää ole.

Toivottomaksi se ei kuitenkaan jää, siitä pitää huolen etenkin Brooke – lapsikertoja, joka saa kunnian olla ehkä ensimmäinen ja ainoa sellainen, josta olen pitänyt. Tyttö on verbaalinen lahjakkuus, viaton ja syvällinen, ja hänen osuutensa kerrotaan jollain tapaa hyvin aidosti ja uskottavasti: lapsen ajatukset karkailevat sinne tänne, yhteyksiä löytyy sieltäkin, mistä aikuiset eivät niitä huomaa ja kaiken viisastelun ja opitun takana on vielä paljon viattomuutta, avoimuutta maailmalle.

Tämän kirjan kieli on leikittelevää, ja suomennos on mielestäni mainio. Sanaleikit ja -väännökset, sivuhuomautukset ja -juonteet toimivat myös suomeksi. Oli kerran kello nolla vie lukijansa jossain määrin pelottavaan nykyhetkeen maailmassa, jossa on paljon kontrollia ja vallankäyttöä. Sen vastapainona on kuitenkin tarinoiden vapaus, mielikuvituksen rajattomat mahdollisuudet ja historia, joka on, ja jota ei kukaan pääse sörkkimään.

Hieno, haastava kirja, joka antaa paljon.


Fakta on, että joka ainoalla puulla joka on joskus kasvanut tai kasvaa on oma historiansa niin kuin silläkin puulla. On tärkeää tuntea olioiden tarinat ja historiat, vaikka niistä ei tietäisi mitään muuta kuin että ei tiedä mitään.

Fakta on, että historia on oikeastaan kaikenlaista mistä kukaan ei tiedä mitään. (s. 232)

____

Muualla koettua: Ilselä, Kirjapolkuni, Kirjojen keskellä, Mari A:n kirjablogi, Kirjavinkit.