Hélène Grémillon: Uskottuni

Hélène Grémillon: Uskottuni
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Kansi: Owen Franken/CORBIS/SKOY
Otava 2012
268 s.
Le Confident (2010)

Kirjastosta.


On vuosi 1975 ja pariisilaisen kustannustoimittajan Camillen äiti on juuri kuollut auto-onnettomuudessa. Postissa saapuu surunvalitteluja, mutta erityisesti eräs paksu kirjekuori sisältöineen kiinnittää Camillen huomion. Lähettäjä, Louis, kirjoittaa kirjeessään eräästä Anniesta ja suhteestaan tähän 1930-luvulla. Kirjeitä tipahtelee kerran viikossa ja Camille on ymmällään: kuka on niiden kirjoittaja Louis ja miksi hän on ne kirjoittanut? Voiko kyse olla romaanikäsikirjoituksesta? Keitä kirjeiden kuvaamat ihmiset oikein ovat? Ja mitä tekemistä heillä on Camillen kanssa?

Louis on tuntenut Annien lähes koko ikänsä, ja vaikka he ovat ystäviä, tiet vievät aikuisuuden kynnyksellä eri suuntiin. Annie tutustuu lapsettomaan rikkaaseen M:n pariskuntaan ja tulee osaksi perhettä tiiviimmin kuin kukaan suunnitteli.

Taustalla hönkii 1930-luvun lopun poliittinen sekasorto. Ja sitten syttyy sota. Annie lähtee M:n pariskunnan kanssa Pariisiin ja myöhemmin Louis seuraa perässä ottaakseen selvää tilanteesta ja ehkä auttaakseen Annieta.

Tämän kaiken Camille saa vuosikymmenten jälkeen lukea kirjeistä, joista ymmärtää rivi riviltä hieman enemmän.

Uskottuni on vetävä, arvoituksellinen ja koskettavakin romaani, jonka kuvaamat ihmissuhteet ovat mutkikkaita ja pohjimmiltaan onnettomia. Se on nopealukuinen, muttei kevyt. Toisaalta aihepiiri voisi tehdä kirjasta ylidramaattisen, mutta siihenkään kirjailija ei ole sortunut, ellei sitten aivan viimeisillä sivuilla, jotka ehkä hieman latistivat omaa lukukokemustani.

Tarinassa on imua ja jännitettä, jotka kutittelevat lukijan mielikuvitusta ja moraalikäsityksiä. Kirjassa ei ole yhtään selkästi hyvää ihmistä, vaan jokaisessa henkilössä on pimeät puolensa – toisissa selkeämmät, toisissa piilotetummat. On vaikeaa, paikoin mahdotonta, ymmärtää kaikkia ratkaisuja, joita henkilöt tekevät. Vaikka tarinankäänteissä on dramaattisuutta, ne eivät tee kokonaisuudesta epäuskottavaa. Kaiketi meillä kaikilla on synkät salaisuutemme. Tai jos ei meillä itsellämme, jossakin suvussamme.

Toinen maailmansota ja Ranskan valloitus näkyvät kirjassa taustahälynä ja hivuttautuvana uhkana. Pariisi miehitetään, mutta Uskottuni pitää lukijan huomion ennen kaikkea kirjan henkilöissä. Sota tarjoaa taustan, tunnelman ja puitteet, muttei nouse keskeisimmäksi tekijäksi kokonaisuudessa. Tämän kirjan tarina on yksityisempi kuin sota, vaikka sodassa ollaan.

Ei tätä miksikään hyvän mielen kirjaksi voi sanoa, sen verran raskas kirjan tarina sisällöltään on. Toisaalta aineksia olisi voinut olla suurempiinkin tunnekuohuihin, kuin joita lopulta koin. Ehkä olen hieman kyyninen. Vaikka perhe- ja sukusalaisuudet minua aina kirjoissa kiehtovat, olen myös lukenut niitä aika paljon, eivätkä suru, petos ja valhe kykene enää kovin helposti minua hetkauttamaan.

Mutta kyllä tämä on hyvä. Eheä, kiinnostava, omaääninen. Sivut kääntyvät lähes itsestään.

Ja Pariisi – se saa lukijan pauloihinsa. Jälleen.

____

Uskottuni on ollut todella luettu kirja kirjablogeissa. Ajatuksia tarjolla muun muassa Hannalta, Lauralta, Aletheialta ja Lurulta.

Tämä on Pariisilaisen kevääni toinen kirja. Lisäksi kirja sopii Vive la France!- ja Ihminen sodassa -haasteisiin.