Nuupahdus

Tässä sitä nyt ollaan: kaksi viikkoa paskamaista flunssaa takana ja nyt vasta alkaa vähitellen helpottaa. Kun minua joskus varoiteltiin siitä, että ensimmäiset talvet opettajan työssä voivat olla aikamoista tautipeliä, naurahdin. En sairastele usein, joten mikäpä minut kaataisi?

Näköjään flunssa, kolme kertaa talvessa.

Tämä viimeisin on kyllä ollut inhottavin, sillä se muka parani jo kerran, ja minä hyväuskoisena lähdin jo töihin. Ei olisi kannattanut. Kostautui.

Nyt alkaa tuntua siltä, että tästä keuhkoparantolasta pitää päästä pikkuhiljaa pihalle. Seinät ovat kaatuneet päälle jo monta päivää, mutta en ole lääkärireissua lukuunottamatta uskaltanut lähteä koettamaan onneani. Tänään yritän. Hurjaa.

Naurettavinta on se, että poden huonoa omaatuntoa siitä, etten ole töissä. Vaikka eihän sinne voi sairaana mennä! Tässä on pieni skarppauksen paikka. Eikä niin pienikään.

Toisaalta näinhän se aika kuluu. Nyt on laskujeni mukaan seitsemän viikkoa kesälomaan, joista neljä on vajaita työviikkoja. Us-ko-ma-ton-ta. Kun tuonne harmaaseen säähän katsoo, ei voi millään käsittää, että kesä on jo melkein nurkan takana. Aivot eivät myöskään ole sopeutuneet vielä ajatukseen ollenkaan. Ehkä sitten pääsiäisen jälkeen? Tai vapun? (Viime vuonna olin muuten pääsiäisenä sairaana. Hohhoi.)

Se ilo flunssasta on, että olen ehtinyt lukea. Vain pari päivää on ollut sellainen olo, ettei mikään aivotoiminta onnistu. Muun ajan olen käännellyt ahkerasti sivuja ja sukeltanut hyvin erilaisiin maailmoihin. Tai ehken sittenkään niin erilaisiin: muutama ranskalainen, jokunen rakkaustarina, vähän sotaa. Melkoinen jono kirjoja siis on jo odottamassa vuoroaan.

Mutta kyllä sapettaa olla jotenkin puolinainen ja koko ajan väsynyt ja ärtyisä. Menee se vähäinenkin energia johonkin ihan muuhun kuin paranemiseen.

Painun takaisin peiton alle mököttämään. Pysykää terveinä!