17. helmikuuta 2014

Doris Lessing: Viides lapsi



Doris Lessing: Viides lapsi
Suomentaja: Heidi Järvenpää
Kansi: ?
Otava 2009 (1. painos 1989)
160 s.
The Fifth Child (1988)

Kirjastosta.


David ja Harriet tietävät ensi silmäyksellä olevansa toisilleen tarkoitetut. He tapaavat firman juhlissa ja yhteinen tie ja tulevaisuus on sillä selvä: naimisiin, iso ja viihtyisä talo, paljon lapsia. Vasten modernisoituvan ja vapaamielistyvän aikansa normeja Lovattit haluavat keskittyä siihen, mikä heidän mielestään on elämän perusta – perhe.

Suuri talo työmatkan päässä Lontoosta on unelmien täyttymys nuorelle parille, vaikka he tajuavat jo kauppoja tehdessään, ettei heillä ole siihen oikeastaan varaa. David on vakavaraisesta suvusta ja hänen isänsä James alkaakin tukea Lovatteja monin tavoin. Kun lapsia sitten alkaa syntyä varsin tiuhaan tahtiin, niin taloudellinen kuin henkinenkin tuki ovat tarpeen. Luke, Helen, Jane ja Paul ovat suloisia lapsia, rakkaudella odotettuja ja sampanjalla syntymässään voideltuja, ja iso talo täytyy aika ajoin sukulaisten iloisista äänistä, elämästä ja tunteista. Harriet saa lastenhoitoapua äidiltään Dorothylta ja James muistaa perhettä säännöllisesti isolla shekillä.

Mutta sitten sattuu vahinko, ja Harriet tulee viidennen kerran raskaaksi, vaikka muuta suunniteltiin. Jo raskausaika on erilainen kuin aiemmin: kohdussa kasvaa selvästi isompi lapsi, joka tuntuu raatelevan äitinsä sisältäpäin. Vain vaivoin hankitut rauhoittavat lääkkeet suovat Harrietille pienen levon. Onneksi synnytys käynnistyy etuajassa, lopulta.

Syntyy viides lapsi, Ben, joka on aivan erilainen kuin kaikki muut.

Benin syntymän jälkeen mikään ei ole ennallaan. Harrietin ja Davidin suhde joutuu koetukselle, iso talo hiljenee vähitellen, perheen muut lapset jäävät erityisen pikkuveljen varjoon. Alkaa epäilys monesta asiasta: yhteiskunnasta, erilaisuuden kohtaamisesta, väkivallasta, etiikasta, äidinrakkaudesta, oikeutuksesta.

Miten kohdata niin suuri erilaisuus, miten ymmärtää sitä, kun ymmärrys on totuttujen moraalikoodien mukaan mahdotonta?

Olen hullaantunut Doris Lessingiin, myönnettäköön se nyt. Luin vasta hänen esikoisteoksensa Ruoho laulaa, joka oli voimakas, mieleenpainuva ja syvälle vaikuttava lukukokemus. Viides lapsi on kirjoitettu lähes 40 vuotta esikoista myöhemmin, se on tarkkaan hiottu, tiivistetty ja väkevä. Yhtä lailla kuin esikoinenkin se kuvaa kiellettyjä tunteita, aiheita, joista ei saisi ääneen puhua.

Viides lapsi on ristiriitojen, vastakohtaisuuksien ja kontrastien kirja. Harrietin ja Davidin elämä on liiankin hyvää, liian idyllistä ja omahyväistä. He saavat paljon – sellaistakin, mitä eivät suoranaisesti ansaitse. He eivät ole pahoja ihmisiä, ainoastaan omien unelmiensa ja periaatteidensa sokaisemia. Heillä on valtava halu kapinoida omaa aikaansa vastaan aseenaan sovinnaisuus ja eräänlainen universaali hyveellisyys: he haluavat vain onnellisen suurperheen, se on ainoa, mitä he haluavat. Ja juuri tähän onni kompastuu, omaan mahdottomuuteensa.

Sillä ei elämää voi kirjoittaa ennalta, ei voi päättää haluavansa onnea ja rakkautta. Jälkeläisilleen voi antaa geeninsä ja kasvuympäristön, mutta lopulta kyse on aina sattumasta, vahingosta, pienestä säröstä. Beniin henkilöityy kontrolloimattomuus ja määrittelemättömyys. Hän on kaikkien kategorioiden ulkopuolella, eikä hän tunne rajoja. Tätä ei määrittelyistä elävä perhe voi kestää.

Kiinnostava on myös yhteiskunnan asenne. Lovattit jäävät yksin: perhelääkäri ei sinänsä löydä Benistä vikaa, koulu ei tue muttei myöskään rankaise (vaikkei Ben opi kunnolla edes lukemaan ja kirjoittamaan), viranomaiset pysyvät poissa. Tuntuu kuin perhe tipahtaisi viidennen lapsensa myötä jonkinlaiseen kaninkoloon, pois näköpiiristä ja rekistereistä. Voisiko se tänä päivänä olla mahdollista?

Lähisuku kyllä näkee ongelman ja huolestuu, mutta tuki, jota sukulaiset tarjoavat, ei ole sitä, mitä etenkään Harriet haluaa. Niinpä talo vähitellen autioituu, yhteydenpito hyytyy ja lakkaa kokonaan. Sosiaalisuudesta, yhteisöllisyydestä ja kiintymyksestä polttoaineensa saanut perhe hajoaa.

Ihailen, kuinka Doris Lessing saa kirjoitettua näin lyhyeen mittaan niin monta kiinnostavaa teemaa ilman, että niistä jäisi pintaraapaisun maku. Viides lapsi on taidonnäyte, puheenvuoro ja näkökulma, joka saa lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan erilaisuuteen, perhesiteisiin, äitiyteen ja ihanteisiin.

Miksi ymmärrämme maailman nimenomaan kategorioiden ja luokittelun kautta? Miksi kategorioihin sopimaton on uhka, miksi koemme sen niin? Miksi ihanteemme ja periaatteemme ovat lopulta niin haavoittuvaisia, yhdestä puhalluksesta horjuvia?

____

Viidennestä lapsesta on kirjoitettu monessa blogissa. Tässä muutama linkki: Miia/Komas linja, Hanna/Kirjainten virrassa, Sara/Saran kirjat, Karoliina/Kirjava kammari, Susa/Järjellä ja tunteella, Zephyr/Kirjanurkkaus, Katri/La petite lectrice

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

16 kommenttia:

  1. Tämä on askarruttava kirja. Meidän on vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että joku lapsi on mahdoton. Joskus keräilykaudella kummajaiset jätettiin matkasta, koska heidän mukana pitämisensä oli mahdotonta, mutta meidän sivistyneenä aikanamme pystytään pitämään kaikista huolta. Benhän on (kuin) jostain muusta ajasta tai muulta planeetalta.
    Kirjasta on jatko-osa, Ben In The World. En pidä siitä yhtään. Benin tarina lässähtää siinä kuin pannukakku. Ben on hyvä juuri tällaisena selittämättömänä. Ben herättää minussa kysymyksen, miten poikkeava ihminen saa olla, että häntä vielä jaksetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota mietin paljon töissä: onko olemassa lapsia ja nuoria, jotka eivät yksinkertaisesti sopeudu koskaan ja joihin ympäristö ei sopeudu? Varmaankin on. Monet yrittävät kaikkensa, eikä se kuitenkaan riitä. Minua kiinnostaa yksilön ja yhteisön vastakkainasettelun problematiikka, joka tässä kirjassa näkyy etenkin Benin ja hänen sisarustensa vaikeana suhteena. Ben ei välitä sisaruksista lainkaan, sisarukset taas joutuvat väkisin välittämään, koska jäävät tämän varjoon.

      Saatan joskus vielä kuitenkin lukea jatko-osan, mutta toistaiseksi haluan jäädä Benin kanssa juuri tähän.

      Poista
  2. Lessingiä nyt kovasti kehutaan, vaikka tuo Ihminen sodassa -haaste on vielä ihan kesken ja lukupino rönsyineen riittää pitkälle syksyyn.

    Toisenlainen, tai ehkä samanlainen, en tiedä, selittämätön lapsi on Lionel Shriverin kirjassa Poikani Kevin. Suosittelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nooo, siitä sitten seuraavaa listaa tekemään. ;) Minulla on sota nyt hieman jäissä, mutta kyllä kieltämättä kutkuttelee jotain haalia lähiaikoina pinoa täydentämään.

      Luin Poikani Kevinin pari vuotta sitten ja kirja oli todellakin vaikuttava. En kyennyt siitä edes kirjoittamaan blogiin silloin. Kevinissä on suuria arvoituksia, mutta jossain määrin hänen tarinansa saa selkeämmän vastausyrityksen kuin Ben, joka jää täysin vaille selityksiä.

      Poista
  3. Muistan Viidennen lapsen järkyttävänä lukukokemuksena. Miten Ben oli kuin hirviö äitinsä silmissä, vai oliko hän alun perin erityinen kuitenkaan, tuliko hänestä rakkaudettomuuden tuloksena erityislapsi. Hienosti rakennettu kirja. Melkein Ruoho laulaa -kirjan veroinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kiinnostava puoli kirjassa, emmekä koskaan saa vastausta siihen, sillä näkökulma on niin voimakkaasti Harrietin, ettei muulle ole sijaa. Minä ajattelisin, että moni asia oli äidin pään sisällä, väsymystä ja pelkoa, ahdistusta, jolle ei ollut sanoja. Olisi pitänyt malttaa keskittyä siihen perheeseen, joka jo oli.

      Ruoho laulaa on upea.

      Poista
  4. Suketus, pariskunta elää omahyväisyydestään, mutta heillä on iso unelma ja he ovat nuoria: Saivathan he haaveilla tuosta onnesta, isosta talosta täynnä lapsia ja näiden sukulaisia...Tämä kirja saa minut aina vain väreille, värisemään. Ainoa Lessing, joka menee minuun kuin häkä päähän. Miten ihmeessä hän tämän keksi, taisi, loi. Tämä nimittäin koskettaa ketä vain meistä,
    voisi koskettaa ja pdin siitä, että ei tullut viranomaisia, ei tullut diagnoosia. Poikani Kevinin annoin pois, vaikka Shvirer on minulle likeisempi kuin Lessing, mutta Viides lapsi jää minulle 4-ever. Olen muuten lukenut kirjan tosi monta kertaa...Olen tuntenut ihmisen, joka sai pojan kuin oli Ben.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua vaivasi kovasti se haave, se tuntui niin kiiltävältä, jotenkin ylitsevuotavalta. Vaikka saahan sitä totta vie haaveilla, ja pitääkin. Mutta realiteetit voisi muistaa: jos ei ole varaa isoon taloon, sellaista ei pidä hankkia. (Olenkohan joku latistaja?)

      Minäkin pohdin, mistä tämä tarina kumpuaa. Se on hieno kokonaisuus, säväyttävä ja koskettava. En usko, että mitään kaiken selittävää diagnoosia olisi koskaan voitu saadakaan: kaikki ei varmasti lopulta ollut ihan sitä, miltä se Harrietin väsyneelle mielelle näytti. Palaan tähän joskus vielä uudelleen, paljon jäi vielä piiloon.

      Poista
  5. Minullekin tuli Benistä Shriverin Kevin mieleen. Kevin on, juuri kuten Suketus sanoit, selkeämpi. Kevin on poika, mutta Ben .... ! Se pariskunnan haaveilu ja koti-idylli toimi hyvänä taustana sille, että syntyi jotakin outoakin oudompaa. Käytettiinköhän englanninkielisessä kirjassa Benistä pronominia "it", en saata muistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, sehän on tosiaan merkittävä seikka, onko Ben hän vai se. Suomennoksessa mielestäni hän, joskin useammin taidettiin puhua Benistä nimellä.

      Poista
  6. Hienoa, että Lessingiä luetaan. Itse olen lukenut vain pari opusta ja nämä samat universaalit mutta tärkeät teemat Lessingillä toistuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi rouvalla on laaja tuotanto, josta riittää vielä kauaksi aikaa ammennettavaa. Kiinnostava kirjailija, ja niin taitava!

      Poista
  7. Doris Lessing on jollakin tavalla kirjallisuuden kuningatar... En tiedä, mistä tämä mielikuva kumpuaa.

    Kiitos hienosta arviostasi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on sama fiilis, edes Munro ei ajatuksissani yllä samalle valtaistuimelle, vaikka on (ainakin vielä) minulle Lessingiä tutumpi ja rakkaampi.

      Poista
  8. Hienoa pohdintaa, kirja on minulle niin tärkeä ja haluan, että kaikki lukevat sen. Mie luen kyllä tuon Ruoho laulaa -teoksen pian, olen arviostasi asti sitä himotellut. Kultainen muistikirja jäi aikanaan kesken, pitäisi varmaan siihenkin joskus taas tarttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin haluan, tämä on todella hieno kirja. Onneksi on paljon Lessingin kirjoja vielä odottamassa lukemistaan, tämä rouva on rautaa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!