Ei vielä aamukampaa

Ihan pian on täynnä ensimmäinen kuukausi uudessa kodissa. Viikot ovat vierineet nopeasti, vaikka välillä hartioilla oleva paino tuntuu hidastavan kulkua vähän liikaa. Kotiutuminen on sujunut hyvin: on uudet verhot, lukulamput paikoillaan, taulut seinässä. Lähden rautatieasemalta oikeaan suuntaan, metro jokapäiväisenä kulkupelinä on jo tuttu. Ihana maisema ikkunan takana sen sijaan ihastuttaa joka kerta. Ja valo – se on ihmeellistä.

Loma sujahti tosiaan ohi kovalla tohinalla. Kävimme alkuviikosta Tukholmassa tallustelemassa, ja reissu oli mukava. Tukholma on kaunis ja kiinnostava kaupunki, jonne kelpaisi kyllä tehdä pidempikin reissu. Laivalla oli tietenkin samaan aikaan tuttu oppilas perheineen. Taitaa olla utopiaa kuvitella, että jatkossakaan saisi kulkea tuntemattomana oikein missään. Omapa on uravalintani.

Lisäksi lomaviikkoon mahtuivat yhdet polttarit. Pitkäaikaisin ystäväni (olemme syöneet saman hiekkalaatikon hiekkaa 2-vuotiaista saakka) mennä päräytti tammikuussa naimisiin, mutta koska polttareita ei ennen häitä ehditty pitää, täytyi ottaa vahinko takaisin jälkijunassa. Jekuttaminen onnistui mainiosti ja lauantai hurahti hyvässä seurassa Kallion kujilla, yhteisessä kokkaussessiossa, jutellen, nauraen, viiniä valuttaen ja lopulta tanssien hiki päässä pilkkuun asti. Täydellinen irtiotto ja mahtava päivä.

Nyt kun olen palannut lomalta töihin, tuntuu, ettei lomaa olisi ollutkaan. Kolme päivää on paahdettu jälleen menemään. On ollut palaveria, tietokatkosta, pulmaa, opetusjärjestelyjen muutoksia, tekemättömiä töitä, unohduksia, vittupääkii, kokeiden suunnittelua (en opi varmaan koskaan tekemään sitä tehokkaasti ja kiroan yksilöllistetyt oppimäärät hyvin alas maan rakoon...), röökinarautuksia ja mitähän vielä. Toisaalta ollaan juteltu kesästä, kymppiluokasta, yhteishausta, kesästä, kesätöistä, riparista, kesästä, seuraavasta kouluvuodesta (minulle sanottiin, etten saa lähteä pois, ja haluan ottaa sen sellaisenaan ja unohtaa sarkasmin mahdollisuuden kokonaan) lomasta ja, tosiaan, kesästä. Tänään oli ihan pakko laskea oppilaan kanssa yhdessä kalenterista, montako viikkoa on kesälomaan (hmm, aika monta) ja moniko niistä on vajaita viikkoja (mutta hei, oli sentään matematiikantunti, joten liittyy jopa vähän aiheeseen).

Yksi keskeinen kevään merkki koulumaailman pätkätyöläiselle on työnhaun aloittaminen. Toki hain alkuvuodesta pääkaupunkiseudulla avoinna olevia historian virkoja (4 kpl), mutta sehän on lähinnä muodollisuus. (Juu, ei tullut kutsuja haastatteluihin. Jännä.) Mutta oikea työnhaku alkaa vasta nyt keväällä, kun määräaikaisuudet alkavat vähitellen pompsahdella pinnalle. Eilen avasinkin sen pankin ja raapustin yhden hakemuksen kasaan. Tästä se taas lähtee. Viime vuodesta viisastuneena tiedän pari asiaa kevään kulusta:

- Lähetän turhauttavan monta hakemusta ja koen syvää itsetunnon rappeutumista.
- Selaan avoimia työpaikkoja päivästä toiseen ja lopulta pää on pelkästään pyörällä ja haen luultavasti samaa työtä kahdesti.
- Haen paikkoja, joihin en välttämättä edes halua tulla valituksi.
- Kyllä se tärppi sieltä napsahtaa. Ehkä.

Yksi työnhakukevät takana ja uskallan väittää oppineeni jotain. Ensinnäkin töitä mitä luultavimmin löytyy kyllä. Toisekseen pettymykset kuuluvat asiaan. Mutta ennen kaikkea on turha syyttää itseään työmarkkinoiden vinoutumista saati sitten valmiiksi pedatuista työpaikoista. Ei niille mitään mahda. Ja tänä vuonna aion olla jossain määrin krantumpi kuin viime keväänä, enkä edes hae paikkoja, joiden kaikki ehdot (esim. työmatka, tuntimäärä ja työn sisältö) eivät vastaa haluamiani. Piste. (Tästä uhosta voi muistuttaa sitten kesäkuussa, kun kylmä hiki valuen yritän pakkomyydä itseni mihin tahansa duuniin ensi vuodeksi. Huokaus.)

Mutta itse asiassa kaiken tämän aukikirjoittaminen on tehnyt taas ihan hyvää. Painontunne harteilla on hieman pienempi kuin aloittaessani ja työpäivän jälkeinen väsymys haihtunut. Kai sitä taas jotain keksii elämänsä suunnaksi sitten kuitenkin.

Ja sitä paitsi niitä jäljellä olevia viikkoja on oikeasti vielä aika monta.