Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta
Suomentaja: Ville Hynynen
WSOY 1945
300 s.
Eight Cousins (1875)
Kirppariostos.
Rose on nuori, arka ja sairaalloinen tyttö, joka on vastikään jäänyt orvoksi. Hän muuttaa sukulaistensa luokse sokkeloiseen herraskartanoon ja päätyy hurmaavan, maailman meriä ympäriinsä purjehtineen lääkärisetänsä Alecin holhokiksi. Muitakin setiä ja tätejä on roppakaupalla, ja suurimman härdellin arkeen ja juhlaan tuovat Rosen seitsemän eri ikäistä poikaserkkua.
Kahdeksan serkusta kuvaa Rosen ja hänen lähipiirinsä elämää vuoden ajan 1800-luvun loppupuolen Uudessa Englannissa. Campbellin suku on varakas ja siveellinen, arki varsin murheetonta ja elämän kulkuun liittyvät sävelet selvät: pojat opiskelevat sielun sivistystä, tytöistä kasvatetaan ennen kaikkea tulevia perheenemäntiä ja porvarisrouvia.
Rosen keskeinen rooli kirjassa on asetelmallinen. Hänen kauttaan kuvataan lapsuuden vaihtumista nuoruudeksi, hyväosaisen nuoren naisen elämään kuuluvia käänteitä sekä henkistä ja fyysistä kasvua ja kehitystä. Tarinan alussa Rosen terveys on heikko, ja hänen pessimistinen Mary-tätinsä veikkaa, ettei tyttö elä kauaa. Terveellisellä ruokavaliolla, riittävällä reippaalla ulkoilulla, kaikenlaisten hörsöttimien (kuten kureliivien) poisjättämisellä sekä sopivalla annoksella naiselle sopivaa sivistystä yhdistettynä taloudenhoidon alkeisiin Rose alkaa kuitenkin vähitellen selvästi vahvistua ja kehittyä. Moraalisen kehityksen apuna on nuoren kotiapulaisen Feben seura ja tämän opettaminen.
Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen on minulle yksi rakkaimpia kirjoja kautta aikojen. Aikuisena olen lukenut muutaman muun Alcottin tuotantoon kuuluvan kirjan, mutta valitettavasti olen huomannut, että olisi pitänyt tehdä se aiemmin, samassa lapsuuden imussa, jossa Pikku naiset koin. On nimittäin todettava, etten aivan syty Alcottin moraalisaarnoille ja mustavalkoisuudelle.
Rosen tarinassa olisi aineksia kiehtovaankin lukukokemukseen, mutta rakenteeltaan kirja on varsin toisteinen ja jopa kyllästyttävä. Kuten Liisa toteaa, jokainen luku tuntuu sisältävän jonkin opetuksen, joka tarjoillaan vieläpä suoraan lukijan eteen. Elämän malli, jonka kirja antaa, on osaltaan hyvin jyrkkä: ihmisen on aina mahdollista valita oikean ja väärän väliltä, ja jälkimmäiseen päätyminen on mitä ilmeisimmin (tietoista) moraalista heikkoutta, ei esimerkiksi olosuhteiden pakkoa tai väistämätöntä vaihtoehdottomuutta.
Samaan tapaan naisen asemaa ja roolia tuodaan esiin ristiriitaisesti. Pii kirjoittaa omassa tekstissään, kuinka Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa Kun ruusu puhkeaa antavat naisen elämälle mallin, jossa yhtäältä kehotetaan riippumattomuuteen ja omaan vastuuseen ja toisaalta osoitetaan selvästi, mikä on hyvän perheen tyttären oikea paikka: hyvän miehen vaimo ja perheenäiti. Alec-setäkin toteaa Roselle, että haluaa tämän vahvistuvan ja kehittyvän sekä ruumiiltaan että sielultaan esimerkiksi opiskellen, mutta kaikkein mieluiten näkee tämän tulevaisuudessa taitavana perheenemäntänä. Muu jääköön haihatteluksi.
Tavallaan Kahdeksan serkusta on oikein herttainen kirja, mutta jossain määrin se tuntuu lattealta. Myös Aino huomasi kirjaa lukiessaan, ettei se tuntunut enää lainkaan niin raikkaalta kuin ennen. Minulle tämä lukukerta oli tosiaan ensimmäinen ja ainoaksi jää. Hyveelliseen elämään kasvaminen on toki kiehtova teema, mutta käsittelytavaltaan Kahdeksan serkusta ei ole sellainen teos, johon haluaisin myöhemmin palata. Särmää ja tunnetta pitää olla, ja kumpaakaan en tästä kirjasta oikein löytänyt. Jatkukoon hyveiden etsintä edelleen, ehkä ne joskus päätyvät osaksi minunkin elämääni (ja kirjahyllyäni).
___
Osallistun tällä 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja saavutan ensimmäisen (ja ainoan tavoitettavissani olevan) tason, Paronittaren. Lisäksi saan ruksattua 40. luetun kirjan TBR-listaltani, jihuu!
Kiitos bloggauksesta! Olisipa kiva lukea myös tämä, en ole aivan varma, mahdoinko lukea tätä nuoruuden klassisten tyttökirjojen vaiheessa. Minulla Pikku naisia II ollut kesken tässä aika pitkään. Sen ja Pikku naisia I:n suhteen, jonka luin kesällä, minulla on herännyt myös vähän ristiriitaisia ajatuksia koskien teoksien moralistisuutta. Itse asiassa aika jännä, sillä olen uskovainen ja jaan monet teoksen arvot, mutta tietyllä tavalla se on vähän ärsyttävää, että romaanissa on vahvasti moralistinen sävy (vaikka olisi samaa mieltä teoksen moraalikäsityksen kanssa.) Jotenkin tuntuu, että olisi kiva, että kirja antaisi tilaa tulkita ja analysoida itse, eikä tyrkyttäisi niin vahvasti tiettyjä käsityksiä. Niin, mutta silti Pikku naisissa on lumoa! :)
VastaaPoistaNäinhän se juuri menee, että toivoisi lukijalle jäävän hieman omaa tilaa ja vastuuta ja yletön tuputtaminen ärsyttää. Mutta toisaalta pitää tietysti ajatella tätäkin kirjaa oman aikansa kontekstissa, jossa tällainen lähestymistapa on hyvin ymmärrettävä ja tavanomainen.
PoistaMinulla on monta tyttökirjaklassikkoa lukematta, mutta nyt kyllä hetkeksi annan niiden olla. Joskus varmaankin luen tämän jatko-osan, mutta mikään kiire siihen ei tosiaan ole. Jotain räväkämpää tähän väliin, kiitos!
Kyllä minä silti pidän näistä Alcotin teoksista ja Kahdeksan serkusta jatko-osineen kuuluu lempikirjoihini edelleen. Tarkoitukseni on taas jossain vaiheessa lukea se, tällä kertaa vanhempana painoksena, jonka sivumäärä poikkeaa jonkin verran tuosta uudemmasta. Olen huomannut, että kirjojen lukemisessa lukukokemukseen vaikuttaa monet asiat, elämäntilanne, eletyt ja koetut asiat, eri kerroilla kiinnittää lukemaansa erilailla huomiota. Kyllähän Alcotilla on opettavainen asenne verrattuna nykykirjallisuuteen, mutta on hänellä myös aikaansa edellä käyviäkin huomioita, esim. tässä kirjassa Alec-sedän tapa opettaa Roselle anatomiaa ja Tytöistä parhain teoksessa on yllättävän paljon naisasiaa - ajalle tyypillisesti mutta myös heräävästi, jos vain pystyy ylittämään sen kynnyksen, mitä opettavaisuuteen tulee.
VastaaPoista