Juha Siltala: Nuoriso – Mainettaan parempi?

Juha Siltala: Nuoriso – Mainettaan parempi?
WSOY 2013
543 s.

Kirja saatu arvostelukappaleena toista mediaa varten.


Suomen historian professori Juha Siltala on tarttunut aina ajankohtaiseen ja mielipiteitä ja moraalista paheksuntaa sukupolvesta toiseen herättävään aiheeseen: nuorisoon ja nuoruuteen. Nuoriso – Mainettaan parempi? on melkoinen opus, yli 500 sivun mittainen, perusteellinen ja laaja-alainen kirja, joka sopii niin teini-ikäisten vanhempien kuin nuorten kanssa töitä tekevien – tai vaikkapa kenen tahansa joskus nuoruuttaan eläneen – käteen ja luettavaksi.

Kirja on otteeltaan sekä historiatieteellinen että yhteiskunnallisesti kantaaottava. Historian osalta Siltala paneutuu vahvaan osaamisalueeseensa psykohistoriaan, mutta painopiste tässä kirjassa on ilman muuta välittömässä lähihistoriassa ja nykyajassa ennen kaikkea länsimaissa ja pääosin Suomessa. Siltala kritisoi voimakkaasti vallalla olevaa hyperkapitalismia, ihmisen arvon tiivistämistä rahaan, kiirettä ja itsekeskeisyyttä, toisista ihmisistä piittaamattomuutta, julmuutta ja välittömän hyödyn tavoittelua.

Kirja on jaettu yhdeksään päälukuun, joiden teemoina ovat (lama)lapsuuden olemus, merkitys ja seuraukset, lapsen mielen ja mielikuvituksen sosiaalinen kehitys, kasvatustapojen muutos, nuorten suhde työhön ja työelämään, nuorten selviytymisfantasiat (etenkin fantasiakirjallisuus ja manga), nuorisokulttuurin pehmeys ja kovuus sekä poikien asema nykyajassa. Aihepiirien laajuus saattaa pelottaa, mutta Siltala osaa rajata aiheensa. Toisaalta paikoin kierretään samantyyppisten puuropatojen äärellä, jolloin tulee väistämättä tunne siitä, että aiheet toistuvat.

Nuoriso – Mainettaan parempi? on kunnianhimoinen teos, eikä se kompastu omiin jalkoihinsa. Kirjan sisältö on ymmärrettävissä ilman akateemista koulutusta, joskin paikoin livahdetaan ammentamaan psykologiasta, lääketieteestä ja psykohistoriasta käsittein, jotka ylittävät tavallisen kaduntallaajan arkijärjen korkealta ja kovaa. Onneksi tyyli ei ole kirjassa vallitseva.

Huomattavasti enemmän Siltala käyttää lähteenään yhteiskunnallista tutkimusta ja keskustelua esimerkiksi lehtiartikkeleiden, tilastojen, barometrien, nettisivujen ja mielipidekirjoitusten kautta. Kokonaisuus muodostuu monien äänien yhteisestä kaiusta, joka vakuuttaa ja vaikuttaa. Kirjan väitteisiin on helppo uskoa, sillä ne perustellaan vahvasti ja monipuolisesti avoimilla korteilla.

Kirja ottaa kantaa yhtäältä yhteiskunnan tasolla oleviin yleisiin ilmiöihin kuten työelämän muutokseen, perhesuhteiden epävarmuuteen, koulumaailman ongelmiin ja taloudellisiin suhdanteisiin. Aiheet ovat suuria, eikä niihin ole selkeitä vastauksia tai ratkaisumalleja. Toisaalta laskeudutaan yksilön tasolle: kouluarkeen, nuorisokulttuurin monikasvoisuuteen, sosiaaliseen mediaan, mielipidemittauksiin, ystävyyssuhteisiin ja perhe-elämään. Kokonaisuus toimii, kun osat täydentävät toisiaan.

Koska työskentelen päivittäin nuorison kanssa, Juha Siltalan uusin hengentuote kiinnosti kovasti. Tartuin siihen lopulta innokkaasti, mutta kirjan tuhtius oli hyydyttää jopa kiinnostuneen (ja uskallan väittää, jopa melko valveutuneen) lukijan. Siltala tykittää menemään, pakottaa lukijan ajattelemaan ja iskee eteen faktaa, jolle on turha väittää vastaan. Ymmärrän kirjaan nostettujen teemojen valinnan, mutta paikoin ähky uhkasi. Jotain olisi ehkä voitu jättää pois tai hioa tiiviimmäksi. Lisäksi jäin kovasti kaipaamaan kuvatekstejä kirjan kuvitukseen.

Teoreettisimmat kohdat hypin silmäillen yli, sillä en ollut lukiessani mielentilassa, jossa jaksaisin aivokemioiden toimintaa tai psykohistorian syvempiä vesiä. Toinen kohta, jossa jouduin ohittamaan useamman sivun, tuli vastaan luvussa "Nuorten selviytymisfantasioita", jossa Siltala tekee yksityiskohtaisen ruumiinavauksen muun muassa Harry Potter -sarjalle ja Nälkäpeli-trilogialle. Jälkimmäisestä olen lukenut vain ensimmäisen osan, enkä halunnut saada eteeni juonitiivistelmää lukemattomista osista. Kiinnostavaa joka tapauksessa, että nuorten kulttuuri on otettu mukaan kirjaan myös näiltä osin. Nettikulttuurin, sosiaalisen median ja emo-poikien käsittely saa myös osakseen tyytyväisen nyökkäykseni. Opin paljon uutta.

Toivon, ettei kirjan tuhti olemus karkota mahdollisia lukijoita. Siihen kannattaa ilman muuta tutustua edes pintapuolisesti ja osittain, jos aihepiiri millään tapaa koskettaa. Itse tunsin saavani kirjan lukemisesta uusia työkaluja töihin ja uusia näkökulmia arkisiin kohtaamisiin, vaikka minkään sortin käsikirjasta ei kyse olekaan. Maailman pahuus ei tämän kirjan kirjoittamisella tai lukemisella parane, ja nuoret joutuvat kohtaamaan ja elämään liikaa vääryyttä, mutta toisaalta silmät aukeavat jälleen pari milliä. Kun ongelmia ja epäkohtia ei piiloteta tai silotella, muutos on mahdollinen.

Parasta Nuorisossa on toiveikas pohjavire: nykynuoret ovat kaikista ongelmista ja aikuisten moralisoinnista huolimatta pääosin terveitä, fiksuja ja hyvinvoivia ihmisiä, joille tulevaisuus on avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Ja siihen on helppo uskoa myös töissä, joka päivä, sitten lopulta kuitenkin.