Kurkistus syvään Etelään: Piiat

Kathryn Stockett: Piiat
Suomentaja: Laura Beck
WSOY 2010
462 s.
The Help (2009)

Kirjastosta.


Piiat kertoo Mississippissä sijaitsevasta Jacksonin pikkukaupungista 1960-luvun alkupuolella, jolloin rotuerottelu perustui vielä lakiin ja nuoren valkoisen naisen tärkein tavoite oli päästä naimisiin samalla kun tämän musta sisar teki työuransa valkoisten perheiden kotiapulaisena, käytännössä usein perheen lasten varaäitinä, sitä oikeaa läheisempänä. Tarinan keskiössä on kolme naista: vasta yliopistosta valmistunut, kirjailijan urasta haaveileva Skeeter, lempeä, paljon nähnyt ja kokenut, pian eläkeiässä oleva Aibileen ja pahasuinen monen lapsen äiti Minny. Yhdessä naiset alkavat suunnitella ja kirjoittaa kirjaa kotiapulaisista ja siitä, kuinka he työnsä, emäntänsä ja elämänsä kokevat. Projekti on pidettävä visusti salassa, sillä paljastuessaan se voisi johtaa vakaviin seuraamuksiin: paheksuntaan, vihaan ja tuomitsemiseen, jopa rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Samalla kun kirjankirjoittaminen etenee, pikkukaupungin sosiaaliset verkostot elävät omaa elämäänsä. Naisyhdistys puuhailee rahankeräystä Afrikan nälkäänäkeville lapsille, uusia aviopareja koetetaan muodostaa, lapsia syntyy ja kasvaa, on sairautta ja suruakin. Piiat näyttää viipaleen mississippiläisestä arjesta aikana, jolloin yhteiskunta oli rajussa muutoksessa, eivätkä ihmiset voineet enää kieltäytyä näkemästä uusia puhaltavia tuulia. Samalla ihmiset elävät omaa elämäänsä iloineen ja suruineen, juonineen ja hyvine tekoineen.

En ole ihan varma, mitä pidin tästä kirjasta. Toisaalta se oli varsin imutehoinen tarina, vetävästi kirjoitettu ja näppärä, mutta toisaalta taas ärsyynnyin lukiessani.

Ensinnäkin Piikojen aihe on sellainen, joka saa karvani pystyyn ja valmiiksi koholla olevan verenpaineen nousemaan vaarallisiin lukemiin: vihaan rasismia. Vihaan sitä tässä päivässä, vihaan sitä menneisyydessä. Piiat kertoo rasismista nimenomaan sen hyvin arkipäiväisessä muodossa: kuinka rinnakkain eläminen on vain silmänlumetta, kun oikeasti toinen inhottaa ihonvärinsä vuoksi, kuinka mustille rakennetaan erilliset wc:t autotalliin tai pihan perälle, ettei valkoisen emännän tarvitse laskea pyllyään samalle pöntölle kotiapulaisensa kanssa, kuinka mustalla naisella ei ole asiaa valkoisten automarkettiin, ellei hänellä ole piian univormua niskassaan. Voimakas ärsytys hallitsi lukemistani, mikä ei tietenkään ole kirjailijan syy, eikä missään nimessä syy jättää aihetta käsitteleviä kirjoja lukematta saati kirjoittamatta, mutta en osannut itse suhtautua ajatukseen "sydämellisesti ja lämmöllä" käsiteltävistä arkipäivän sattumuksista, joiden taustailmiönä on nimenomaan rotusyrjintä. Jokin pani vastaan, vaikka kirjassa pyritäänkin nimenomaan näyttämään rotuerottelulla kuorrutetun yhteiskuntajärjestyksen naurettavuus ja perustelemattomuus (ja siinä kyllä onnistutaankin).

Toisekseen ihmiskuvauksessa mentiin vähän matalammalta kuin olisi ollut tarpeen. Pahikset olivat pahiksia, nössöt nössöjä, hullut hulluja ja hyvikset kiillottivat sädekehäänsä minkä ehtivät. Ehkei aivan niin mustavalkoiseen maailmaan olisi tarvinnut sortua, vaan Stockett olisi voinut rakentaa henkilöistään uskottavampia, ihmismäisempiä. Välillä tuntui, että jokaiselle henkilölle oli suotu vain yksi hallitseva luonteenpiirre, jonka ympärille kaikki tekeminen, toiminta ja ajattelu rakentui. Poikkeuksen teki minusta vain Aibileen, kokenut ja yhden elämän varoiksi riittävästi kolhuja saanut viisas nainen. En väitä, etteikö esimerkiksi Piikojen superpahiksen Hillyn tapaisia ihmisiä olisi hyvinkin olemassa, mutta jotenkin yksisilmäiset ihmiskuvaukset tympäisevät minua aina. Vähemmälläkin alleviivaamisella tulee kyllä selväksi, kuka on hyvä ja kuka jotain muuta. Ja hyvyys nyt esimerkiksi ei sekään ole niin simppeli asia, tietenkään.

Tarina on kuitenkin erittäin vetävä ja mielenkiintoinen, saa pohtimaan asioita. Murroksessa olevat Yhdysvallat paistavat läpi ja kertovat jo tulossa olevista muutoksista, kansalaisoikeusliike rytisee, menneeseen ei voida jäädä. Pinnan alla kuplii koko ajan, ja se Piioissa oli minun lukukokemuksessani parasta. Ajankuvauksen tapa ei aivan täysin minua miellyttänyt, sillä esimerkiksi Skeeterin autoradiostaan kuuntelemat artistit tuntuivat vähän päälleliimatusti esiin tuoduilta, mutta muuten ympäristö oli aistittavissa voimakkaasti: pölyiset tiet, puuvillaplantaasin humina, hiki valumassa selkää pitkin 40 asteen helteessä ja kuvitteelliset tahrat jo kertaalleen kiillotetuissa hopealusikoissa toivat oman herkullisen mausteensa keitokseen.

Monin tavoin nipistelevä kirja, josta en varauksetta pitänyt, mutta jonka olemassaololle annan oikeutukseni. ;)

Piikoja on luettu blogeissa todella paljon ja keskustelua on syntynyt runsaasti - mahtavaa! Ihan juuri tällä viikolla kirjasta kirjoitti pihi nainen.

So American: Southern Fiction ja Mississippi.