3. kesäkuuta 2012
Naimapuuhia
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Suomentaja: Arto Schroderus
Otava 2012
599 s.
The Marriage Plot (2011)
Oma ostos.
Ollaan Yhdysvaltojen itärannikolla, Rhode Islandissa, Brownin yliopistossa. Ollaan myöhemmin myös Cape Codissa, Pariisissa, Intiassa, New Yorkissa, Monacossakin. On kolme nuorta: Madeleine, Mitchell ja Leonard ja heidän kolmiodraamansa. On unohtumattomat yliopistovuodet, vaihtuvat pääaineet, mielenräjäyttävät luennoitsijat, merkittävät kandidaatintyöt. On pohdintaa tulevasta, muistoja menneestä, oman paikan hakemista, maailmanmatkailua. On rakkautta, pettymystä rakkaudessa, rakkauden etsintää. Ja on maanis-depressiivisyyttä kaikissa vaiheissaan.
Kesti aika pitkään, ennen kuin uskalsin tarttua Jeffrey Eugenidesin uuteen kirjaan. Luin alkuvuodesta miehen edellisen teoksen, Middlesexin, johon rakastuin täysin ja estoitta. Sellainen hullaantuminen syö naista ja hänen rohkeuttaan, sillä väkisin tulee pohtineeksi, miten mikään kirja voi koskaan ylittää sellaisen lukukokemuksen.
No, Naimapuuhia ei ylittänytkään.
Kyseessä ei ole huono kirja, ei missään nimessä. Eugenides on sanalla sanoen nero, hän osaa tarinankertojan taidon, ja hän osaa käyttää sitä just eikä melkein. Naimapuuhien tarina kerrotaan pirstaleina, vuorotellen kolmen päähenkilön näkökulmasta, ajassa ja paikassa hyppien. Välillä hieman raotetaan verhoa, sitten se taas kiskaistaan eteen ja menee oma aikansa, ennen kuin seuraava kurkistus on mahdollinen.
Naimapuuhia pohtii, onko onnellista rakkautta edes olemassa muualla kuin vanhoissa romaaneissa. Se on täynnä kirjallisuusviittauksia, kirjallisuustieteen kiemuroita ja niiden keskellä elämistä. Siinä on myös voimakasta oman paikan, oman maailmankuvan ja oman uskonnollisuuden etsintää, mutta kaikki ne esitetään hyvin tuoreesti – ihan kuin olisi muka mahdollista niin puhkikaluttuja aiheita vielä ravistella! Kyllä se vain on! Kaikki kolme kirjan sankaria ovat aitoja, he ovat ihan kuin oikeita ihmisiä, ja heidän elämänsä, valintansa ja tekonsa kiinnostavat lukijaa alusta loppuun.
Mistä sitten kiikastaa, miksi en rakastunut Naimapuuhiin?
Ehkä lukukokemus oli loppujen lopuksi liian pitkään liian tasainen. Pirstaleisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) paikoin tuntui, että samaa asiaa kierrätetään loputtomiin samalla, kun itse tarinaan upotetut akateemiset viittaukset alkoivat tökkiä. Minäkin olen Derridaa yrittänyt lukea, enkä tajunnut yhtään mitään. Toisaalta Naimapuuhien rakenne on osaltaan oiva: kirjan alkuosa on kuorrutettu akateemisella jargonilla (no ei sitä oikeasti niin paljon ole, että kirjasta katoaisi proosallisuus, ei todellakaan), ja juuri kun lukija alkaa pohtia, kertookohan kirja lopultakaan niistä muista aiheista, tyyli ja tempo muuttuvat ja aletaan rakentaa draaman kaarta. Pidin Naimapuuhien loppupuolesta – ajasta yliopiston jälkeen – alkua enemmän, vaikka rakastankin yhdysvaltalaisten yliopistojen maailmaa.
Ennen kaikkea Naimapuuhia oli minulle kuitenkin kuvaus maanis-depressiivisyydestä. Kyseistä sairautta en ole läheltä kokenut, mutta olen itse sairastanut lievän masennuksen ja varmaankin siksi Leonard tuli hyvin, hyvin lähelle. Hänen sairautensa eri vaiheet tuntuivat niin iholla, että pahaa teki. Eugenides kuvaa upeasti sitä, miltä tuntuu tajuta sairastuneensa johonkin, jota ei päälle päin näe, ja kuinka kovaa se ihmistä alkaa syödä sisältä. Myös läheisen ihmisen tuntemusten ja epätoivon pystyy aistimaan täysin. Kyse ei ole "pelkästä" sairauskertomuksesta, mutta keskeisessä roolissa se kuitenkin on, kun pohditaan, miten monitahoisia me ihmiset kaikessa epätäydellisyydessämme olemme. Eugenidesin henkilöhahmot ovat aitoja romaanihenkilöitä, mutta heistä tulee myös mieleen joku, jonka on joskus tavannut, joku, joka on oikeasti olemassa.
Niin, kaikki ei todellakaan mene maailmassa niin kuin viktorianistisissa romaaneissa. Sen oppivat kaikki Naimapuuhien nuoret. Ja ehkä lukijakin, jälleen kerran.
Tästä kirjasta on kirjoitettu (ja tästä on tykätty) todella, todella monessa blogissa, ja tekstejä löytyy Googlesta hyvin helposti.
Avaan Naimapuuhilla osallistumiseni nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen ja jatkan So American -haastetta (Modern Men Writers).
Tunnisteet:
2000-luku,
Ihmissuhteet,
Jeffrey Eugenides,
Jenkkiä,
Masennus,
Mieleni on rajaton,
Nuoruus,
Omasta hyllystä,
Otava,
Proosaa,
Rakkaus,
Seksuaalisuus,
So American,
Uskonto
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Minusta kirjassa melkein parasta oli juuri tuo, kuinka Eugenides kuvaa Leonardin sairautta. Leonardin paha olo tuli todellakin lukijaa lähelle. Muutenkin hieno kirja, minä tykkäsin kovasti :).
VastaaPoistaTodellakin, aivan upeaa kuvausta vaikeasta aiheesta. Ja hieno kirja, ilman muuta. Muistan kyllä sinun tykänneen todella paljon! :)
PoistaMinäkin olen yrittänyt derridaa lukea, mutta oli pihalla kuin lumiukko, joten et todellakaan ole yksin tuon "ongelman kanssa :)
VastaaPoistaNaimapuuhiakin voisi yrittää lukea, minulla kun on kaikki Eugenidekset vielä lukematta ja nämä puuhat tuntuisi miehen kirjoista eniten omaltani. Kokeilemallahan tuo selviää.
Ah, ihanaa, kiitos jaana - siellä kurssilla, missä Derridaa olisi pitänyt lukea, tunsin olevani niin t-y-h-m-ä että teki melkein mieli itkeä... Tosin ehkä ne muut olivat vain parempia näyttelijöitä kuin minä. ;)
PoistaKokeile ihmeessä Jeffreytä, hän on huippu!
Hehe, Derrida-ongelma ei kyllä varmasti ole kovin harvinainen ;). En ole varma, olenko itse edes lukenut aitoa Derridaa vaiko vain muiden referaatteja niistä, mutta taatusti ovat teoriat menneet yli hilseen.
PoistaHieno arvio, Suketus - erittelit hyvin, mistä pidit ja mistä niin paljon et. Maltan tuskin odottaa, että pääsen itse testaamaan Naimapuuhia ;).
Se voi hyvinkin olla. :D
PoistaKiitos, Maria! Tämä on sellainen kirja, josta on paljon sanottavaa. Toivotan jo etukäteen nautinnollisia lukuhetkiä, kun kirjan kimppuun pääset!
minä tosiaan tykkäsin tästä todella paljon! Nyt en ole sitten vielä uskaltanut tarttua hänen muihin teoksiinsa, koska haluan jotenkin kunnon välin lukemiseen, ettei tämä ole niin vahvasti enää mielessä.
VastaaPoistaTuo on niin tuttua ja jotenkin mälsääkin, kun ei uskalla lukea hyväksi havaitsemaltaan tekijältä heti lisää. Tai itse asiassa sellaiselta perushyvältä uskaltaa, mutta loistavalta (kuten Eugenides) ei. Minä opin tämän jo Jonathan Franzenin kanssa, kun melko pian Vapauden jälkeen ahmaisin Epämukavuusalueen, joka oli tosi iso pettymys (joskin myös aivan erilainen kirja, tietenkin). Kunnon väli se olla pitää, uskottava se vain on! :)
PoistaEugenides on aivan erilainen kirjailija, mitä olen otaksunut...En muista missään katalogissa nähneeni, että hänen olisi kerrottu kirjoittavan maanis-depressiivisyydestä etc. Ei pitäisi olettaa, mutta kun kaikkiin juniin ei ehdi nousta, vaikka kuinka yrittäisi. Mitä ilmeisemmin kiinnostava kirja. Minua ei pirstaleisuus haittaa, jos se on hallittua.
VastaaPoistaKaikkiin rakastetun kirjailijankaan kirjoihin ei voi rakastua. Minua pelottaa aloittaa Shriverin Syntymäpäivän jälkeen, sillä tähän asti kaikki hänen kirjansa ovat ylittäneet kaikki odotukseni.
Näin se on, ei ehdi. Mutta Eugenides on hyvin kiinnostava kirjailija ja todella monipuolinen tarinankertoja. Pirstaleisuus on toisinaan hyväksi, eikä se tässäkään kirjassa pilaa mitään, sillä kirjailijalla pysyvät kaikki langat kyllä koko ajan käsissä.
PoistaToisaalta ehkä hyväkin, ettei kaikkea voi rakastaa. Se tekee kirjailijoista himpun inhimillisempiä. Sula täydellisyys olisi ehkä jopa ahdistavaa.
Hahaa, Derridaa! Voihan dekonstruktio sentään. :) Mutta Naimapuuhista sen verran, että minä kuulun kirjaan suuresti ihastuneisiin. En ole jostain syystä lukenut muita Eugenideksen kirjoja, mutta olen jo varma, että tulen rakastamaan Middlesexiä (joka itse asiassa odottaa kirjahyllyssäni). Haluan kuitenkin hetken aikaa velloa tämän kirjan tunnelmissa ja säästellä tuota Middlesexiä tovin jos toisenkin.
VastaaPoistaSinun tekstisi Naimapuuhista onkin erinomainen ja innostava, Katja! Enkä minä oikeasti yhtään ihmettele, miksi tähän kirjaan on niin suuresti ihastuttu - onhan se aivan erinomainen. Epäilen suuresti, että nämä kolme-neljä kuukautta, jotka minulla Middlesexin ja Naimapuuhien väliin jäivät, eivät riittäneet. Molemmat kun ovat niin hienoja.
PoistaSiinä olisikin oikein Lukuhaasteiden Äiti, jos kaikki koettaisimme hammasta purren saada Derridaa luettua! :D
Minustakin Leonardin sairaus oli kuvattu todella uskottavasti, samoin Madelinen ristiriitaiset tuntemukset rakastetun sairauden suhteen.
VastaaPoistaMinulla on onneksi ollut kaikkien Eugenidesin kirjojen välillä aika pitkä lukuväli, ja jokainen on päässyt yllättämään positiivisesti omalla tavallaan.
Madeleinen suhtautuminen on todella aidon tuntuista. Ja surullista tietysti myös.
PoistaMinä löysin jostain vanhasta lukupäiväkirjastani merkinnän, että olen lukenut sittenkin Virgin Suicidesin joskus monta vuotta sitten, vaikka mitään muistikuvia ei ole! Odottelen ehkä jonkin aikaa ennen kuin otan sen nyt uudelleen lukulistalle.
Jep, samaa toistan, eli Leonardin sairaus oli kuvattu hienon ahdistavasti. Minä en ole itse sairastanut masennusta tms., mutta olen ollut seuraamassa läheltä muiden sairastamista ja siksi ahdistuin eniten Madelinen puolesta ja toivoin hänen pääsevän pois.
VastaaPoistaIhan harmitti jälkeenpäin, kun tajusin, etten ollut muistanut arviossani lainkaan tarttua tähän sairastamiseen.
Ei kaikkeen voi aina tarttua, sinulla on tästä ihana arvio muutenkin! Ja Madeleinen puolesta kärsin minäkin, ressukka.
PoistaAika samoin fiiliksin täällä, vaikken nyt omaa juttua olekaan vielä naputellut. Minulle tämä tuli lukuun ehkä vähän liian pian Vapauden jälkeen, jotenkin niissä oli minun mielestäni paljon samaa vaikka ovatkin erilaisia. Vähän harmitti, molemmat kun ovat kuitenkin hyviä kirjoja.
VastaaPoistaTuossa olen kyllä ihan samaa mieltä että henkilöt olivat todella aitoja.
Ja se Leonard, voi häntä.
Sehän se, pitäisi jotenkin osata lukea tarpeeksi erilaisia kirjoja peräkkäin. Toisaalta välillä se samanlaisuus voi olla vahvuuskin. Mistäpä niitä osaisi ennustaa! :)
PoistaKirjasta en osaa sanoa mitään, mutta mun ensireaktioni kuvaan oli se, että siinä on levyllinen e-pillereitä :D naimapuuhissa kun täytyy olla varovainen, vaikka tarkempi huomiointi paljasti pillereitä olevan liian vähän.
VastaaPoistaHaha, vaikutelma sekin! Kyseessä ovat tosiaan kuitenkin migreenilääkkeet. Yritin olla tosi nokkela tämän kuvan kanssa. ;)
PoistaNo nyt se on luettu! Pidin, paikoin paljonkin. Middlesexin haluan lukea seuraavaksi Eugenidesiltä.
VastaaPoistaMinusta Leonardin ja Medeleinen suhteessa oli myös sellaista läheisriippuvaisuutta, joka oli kuvattu erinomaisesti. Mitä on rakkaus, kysyy kirja caps Lockilla.
Toivotan jo valmiiksi hyviä lukuhetkiä Middlesexin parissa, siinäpä kirja, joka on jäänyt meikäläisen mieleen aivan lähtemättömästi!
PoistaErinomainen huomio! Sitä siinä ehdottomasti oli myös. Rakkaus ei todellakaan ole tässä kirjassa mitenkään yksiulotteinen ilmiö.