Imre Kertész: Lopetus

Minun oli havahduttava siihen paljaaseen tosiasiaan, että ihminen on sekä fyysisesti että moraalisesti täysin suojaton; eikä sellaista tosiasiaa ole helppo sisäistää yhteiskunnassa, jonka periaatteita ja käytäntöjä määrää poliisin maailmankuva, josta ei ole minkäänlaista ulospääsyä ja jossa minkäänlainen selitys ei ole tyydyttävä, ei siinäkään tapauksessa, että noita vaihtoehtoja en tarjoaisi minä itse vaan jokin ulkoinen voima – niinpä minulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä sen kanssa, mitä teen tai mitä minulle tehdään. (s. 55)

Imre Kertész: Lopetus
Suomentaja: Outi Hassi
Otava 2006
123 s.
Felszámolás (2003)

Kirjastosta.


Unkarilainen kirjailija B tappaa itsensä täysin varoittamatta ja ikävänä yllätyksenä läheisille. B:n kustannustoimittaja Keserü ei suostu uskomaan, että B ei olisi jättänyt jälkeensä valmista romaanikäsikirjoitusta eräänlaiseksi selitykseksi ja uran päätepisteeksi. Muista ihmisistä välittämättä, suruaikaa kunnioittamatta Keserü alkaa kaivella B:n jäämistöä ja menneisyyttä valtavalla innolla. Miksi Auschwitzissa syntynyt ja sieltä selvinnyt kirjailija tappaa itsensä juuri, kun diktatuuri murtuu ja vapaa yhteiskunta on vihdoin mahdollinen?

Mielenkiintoinen lukukokemus, tämä Nobelillakin palkitun Kertészin romaanisarjan päätösosa. Aiempia en ole lukenut, mutta kyse ei olekaan siis kronologisesta vaan pikemminkin temaattisesta sarjasta.

Tyylilajit ja kerronnan keinot vaihtelevat tiuhaan. On useampi kertoja, on jopa jokunen runo, on hieman näytelmää – kaikki tämä 123 sivussa. Minkäänlaista sekametelisopan tunnetta ei lukiessa kuitenkaan tullut, vaan ratkaisut tuntuivat perustelluilta.

Kyse on tavallaan hyvin yksinkertaisesta tapahtumasta, jonka ympärille kaikki kutoutuu. Ja toisaalta kyse on myös kaikkea muuta kuin yksinkertaisista asioista: keskitysleireistä, ihmisen pahuudesta, selviytymisen moraalisista ulottuvuuksista, syyllisyydestä, diktatuurista. Sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla vaikeista, kauheista ja lannistavista ilmiöistä.

Aloitin kirjan lukemisen kauhunsekaisin tuntein, sillä takakannessa lukee jotain, joka aiheuttaa minussa lähinnä allergiaa ja/tai välittömän tarpeen paeta paikalta. Siinä lukee:

"Kafkan ja Beckettin jälkeen kukaan ei ole saanut metafysiikkaa näin fiktiiviseen muotoon." –New York Times Book Review

Eeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.......

Sykkeen tasaannuttua avasin kuitenkin kirjan kannet ja päätin, että minä selviän tästä. Minä olen selvinnyt Riku Jutin Johdatus metafysiikkaan -teoksessa melkein sivulle sata, kahdesti, minä selviän myös yhdestä pienoisromaanista.

Ja minä selvisin.

Kertész saattaa kertoa sellaistakin, jota minä en ymmärrä, mutta minkä ymmärsin, siitä myös pidin. Kirjailijan tyyli on hyvin jännittävä sekoitus melankoliaa ja hilpeyttä, yhdistelmä, jota en ensimmäisenä liittäisi juutalaisten joukkotuhoon tai poliittiseen diktatuuriin tai itsemurhaan.

Toisen maailmansodan jälkipyykki on raskasta käsitellä, mutta Kertész tekee sen mieleenjäävällä tavalla. Tämä on ohut viipale, mutta tässä on paljon päällystettä. Sain taas muistutuksen siitä, kuinka helposti isoissa ilmiöissä ja tapahtumissa unohtaa ja kadottaa yksilötason kokemuksen. Joka on kai kuitenkin melkeinpä se tärkein. Me olemme ihmisiä osana jotain suurempaa, jokainen yhtä arvokkaana. Mitään yhteiskuntia tai poliittisia järjestelmiä ei ole ilman yksilöitä. Ja yksilöt myös ovat ne, jotka kantavat sen taakan, kun jokin menee pieleen tai valtaa käytetään väärin. Kukin omalla tavallaan.

Loppuun vielä sana tiistaille, muistutus yhdestä selviytymiskeinosta:

Kirjallisuus on joka tapauksessa ansa, johon jää kiinni. Tarkemmin sanottuna lukeminen. Lukemisen huume, joka niin miellyttävästi häivyttää lukijaa hallitsevan elämän armottomat ääriviivat.  (s. 40–41)

(Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Unkari)