Kuusi kovaa kotimaista II: Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava 1998
288 s.

Omasta hyllystä.


Köyhä maalaistyttö Anna lähtee Kuopioon lapsettoman lääkäriperheen piiaksi 1920-30-lukujen vaihteessa. Ankean ja työntäyteisen lapsuuden kokenut nuori nainen on suuressa maailmassa alkuun hieman hukassa: niin moni asia on aivan toisin kuin kotona, on niin paljon ihmisiä, elämää, ääniä, vilskettä. Vähitellen ahkera työ ja ajoittainen huvi muodostavat Annan elämässä sopivan suhteen.

Sattumalta Anna tapaa Lassin, tummasilmäisen miehen ja rakastuu. Pariskunta avioituu ja vaikka perhe-elämä ei käynnisty aivan odotetulla tavalla, Anna alkaa tottua aikuisuuteen, omaan elämäänsä. Lassilla on kuitenkin poliittisia ambitioita, ja pian Anna huomaa olevansa Tammisaareen suljetun vangin vaimo, seitsemäksi vuodeksi itsekin tuomittu. Anna työskentelee vaneritehtaalla, elää elämäänsä niin hyvin kuin taitaa, koettaa pitää suhteita yllä appivanhempiinsa, opettelee tottumaan kaipaukseen. Vuodet tuomitun kommunistin vaimona ovat kuitenkin pitkiä maassa, jossa sisällissodan arvet ovat edelleen hyvin hellät ja poliittinen ilmapiiri kireä.

Olen vetkuttanut ja vetkuttanut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan lukemisen kanssa. Sain kaikki osat äidiltäni synttärilahjaksi jo viime vuonna, reilusti yli vuosi sitten ja samalla käskyn lukea ne pian. Oli kuulemma hyvää tavaraa luvassa. Jonkin aikaa siinä meni, ennen kuin otin äidin ohjeesta onkeeni, ja jälleen kerran äitee tiesi mistä puhui. (Minä olen perinyt lukutoukkuuteni suoraan äidiltä, joka lukee kaiken vapaa-aikansa, jota ei käytä liikuntaan.)

Varoituksen sanana todettakoon, etten nyt mitenkään totaalisesti rakastunut kirjaan, mutta eihän niin tarvitse käydä, jotta siitä voi nauttia ja sitä voi arvostaa. Minulla meni hetki, ennen kuin pääsin solahtamaan Kähkösen rakentamaan todellisuuteen, mutta kun se tapahtui, en halunnut sieltä enää pois. Tarina on lopulta varsin vähäeleinen, mutta sitäkin syvemmältä se kouraisee. Kähkönen kuvaa upeasti sekä kipeää yhteiskunnallista tilannetta ja ympäristöä että Annan mielenmaisemaa sortumatta silotteluun tai kärjistyksiin. Tasapaino on herkkä, mutta se säilyy, loppuun saakka.

Näin nykyaikaisen naisihmisen näkökulmasta Mustien morsiamien henkilöt herättivät kyllä hieman sääliä ja ärsytystäkin. Miksi ei voida sanoa asioita suoraan, miksi pitää kierrellä tai jättää kokonaan puhumatta? Miksi teot, eleet, äänenpainot ja tekemättä jättämiset tulkitaan niin voimakkaasti, miksei selvitetä sotkuja heti? Miksi tyytyä siihen, minkä armopaloina saa, miksei yrittää jotain enemmän?

Nähdäkseni nämä seikat kuitenkin loppujen lopuksi vain vahvistivat kokonaisuutta, tekivät sitä todemmaksi. Eivät ihmiset toimi aina niin kuin luulisi olevan "järkevää", ei siihen aina ole mahdollisuutta. Pitemmän päälle usein on syytä nimenomaan taipua ja suostua ylhäältäpäin määriteltyyn rooliin, sillä juuri se voi antaa jo valmiiksi ahtaisssa oloissa edes sen sentin liikkumavaraa.

En samaistunut henkilöihin, eivätkä he tulleet minulle erityisen rakkaiksi, mutta aina ei kirjoissa tarvitse olla sielunsisaruksia, jotta tarina toimisi. (Itse asiassa se kyllästyttäisi ja koko pointti katoaisi.) Kähkönen kertoo muutamien hyvin tavallisen oloisen ihmisen kautta tarinaa siitä Suomesta, jossa anteeksianto ja unohtaminen saivat väistyä vihan ja katkeruuden, koston ja mielivallankin tieltä.

Jatkan Kähkösen tarinan lukemista vielä, se on varmaa.

Muita kirjoituksia Mustista morsiamista: Maria, Amma, Paula, Anna Elina, Minna, Morre, Kuutar.

Mustat morsiamet on toinen Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen lukemani kirja. Lisäksi se pääsee osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia (Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat: Savonia-palkinto 1999) ja on myös jälleen yksi suoritus TBR-listallani.