Kohtalokas lipsahdukseni fantasiaan

Ja tapahtui niinä päivinä, että bloggaajan päässä kuului naksahdus ja hän teki varomattoman loikkauksen suureen tuntemattomaan: fantasiakirjallisuuteen...

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Tulen ja jään laulu osa 1.
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kirjava 2011
725 s. + liitteet
A Game of Thrones (1996)

Kirjastosta.


Eletään Westerosissa, Seitsemässä kuningaskunnassa, kuningas Robert Baratheonin vallan alla. Kuningas saapuu pohjoiseen, Talvivaaraan, pyytämään vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia lähimmäksi neuvonantajakseen, kuninkaan Kouraksi. Edellinen Koura, niin ikään kuninkaan ja lordi Eddardin kumppani edellisistä sodista, koki karun ja arvoituksellisen kohtalon, josta lordi Eddard haluaa päästä selvyyteen. Alkaa hankala matka Kuninkaansatamaan, sekaantuminen hovin juonitteluihin ja vanhojen haavojen repimiseen. Sodan alkamiseen ei enää vaadita paljon.

Kuningas Robertin tieltä syrjäytetyn hullun lohikäärmekuninkaan Targaryenin perilliset, prinssi Viserys ja prinsessa Daenerys elävät maanpaossa idässä. Kootakseen joukkoja vastaiskua ja kruunun palauttamista varten Viserys naittaa siskonsa hurjan hevosklaanin johtajalle khal Drogolle. Epävarmasta nuoresta prinsessasta kasvaa kuitenkin vahvempi klaanikuningatar kuin veli koskaan uskalsi ajatella, eikä vettä pelkäävän sotajoukon pakottaminen laivoilla meren yli ole niin helppoa, kuin kärsimätön ja vallanjanon katkeruudessa itseään keittelevä Viserys tahtoo.

Varsinaisten valtapelien lisäksi ollaan valtakuntaa suojaavalla pohjoisen Muurilla, Yövartioksi kutsutun mustan veljeskunnan mukana. Yövartio on paikka valtakunnan hylkiöille, rikollisille, äpärille ja päähänpotkituille. Kerran valan vannottuaan Muurilta ei enää poistuta. Muurin takana olevista voimista ei tiedetä kaikkea, mutta uhka alkaa selvästi tiivistyä. Lordi Eddardin äpäräpoika Jon Nietos lähetetään Muurille oppia ottamaan, ja sitä hän myös tulee saamaan. Unohtaako sisällissodan partaalla oleva valtakunta suurimman uhkansa, sen, joka tulee Pohjoisesta, tuntemattomasta?

Tässäpä stooria kerrakseen! Valtaistuinpeli on avausosa ilmeisesti lopullisesti seitsenosaiseksi tarkoitetusta Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjasta. Se on seikkailukertomus, sotakuvaus, aatelissukujen valtapeli. Siinä on seksiä, väkivaltaa ja hippunen viatonta rakkautta. On suurta kunniaa, toivotonta häpeää, punnittavaa uskollisuutta, yllättäviä petoksia. Keskiaikatyyppisessä maailmassa kun eletään, koetaan myös turnajaisia, haarniskojen kolinaa, hämyisiä kievareita, sankarimyyttejä menneisyydestä, kiveen hakattuja kohtaloita (ja niiden uhmaamista), linnoja ja jylhää luontoa.

Minun fantasiatuntemukseni on kapea ja vanhentunut, ehkä. Alkaessani lukea Valtaistuinpeliä koetin muistella, milloin viimeksi olen lukenut tällaista kunnollista miekkafantasiaa (tai ritarifantasiaa, jota termiä pyörittelin mielessäni) ja totesin sen olleen ehkä vuosituhannen vaihteessa. Silloin kahlasin läpi Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin Dragonlance-Kronikat, joiden parissa kyllä viihdyin oikein hyvin. Sitten genreen tutustuminen vain jäi. Seuraava askel olivat Harry Potterit, joihin tartuin suuresti ennakkoluuloisena vuonna 2004, ja, no, se oli menoa. Tosin en edes tullut ajatelleeksi Pottereita, kun koetin muistella menneisyyttäni fantasiakirjojen parissa. (Niissä kun ei ole niitä ritareita, hmm.)

Oli miten oli, Valtaistuinpeli oli mielenkiintoinen tuttavuus. Siitä on hetki, kun olen lukenut todella tarinavetoista tiiliskiveä, ja vaikka olin ajoittain aivan pihalla, kenestä kulloinkin puhutaan ja kuka nyt olikaan kenenkin sukua ja niin pois päin, nautin Valtaistuinpelin lukemisesta täysin rinnoin. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin usean erilaisen henkilön näkökulman kautta, mikä antaa sille monipuolisen äänen. Toistoa ei siinä mielessä tule, että samoja tapahtumia ei jäädä selittämään useampaan kertaan, vaan asioissa edetään haipakkaan.

Tykkäsin myös siitä, että Valtaistuinpelissä varsinainen taikuus ja magia jäi (ainakin toistaiseksi) oikeastaan taustavaikuttajaksi, ei niinkään aktiiviseksi tekijäksi. Tässä tarinassa heilutetaan miekkaa, ei taikasauvaa. Toki en tiedä vielä, mitä tulevat osat tuovat tullessaan, eikä minulla nyt sinänsä ole mitään sitä magiaa vastaan, mutta pidin ratkaisua onnistuneena tässä avausosassa. Sen sijaan Westerosissa harjoitettua uskontoa olisi voitu taustoittaa huomattavasti enemmän (no, olenkin erityisen kiinnostunut uskonnoista, myös kuvitteellisista sellaisista, joten voi tämä olla ihan vain henkilökohtainen himokin), nyt se vain olla möllötti jossain olemassa, oli vanhat jumalat (ja Ensimmäiset ihmiset), joita vanhat suvut kunnioittivat, ja oli uudet jumalat, joihin jotkut olivat vaihtaneet. Ehkä tähän seikkaan pureudutaan myöhemmissä osissa enemmän?

Niin, ne myöhemmät osat. Pakkohan nekin on lukea. Ei tosin ihan heti, mutta myöhemmin kyllä. Perhanan Martin minkä teit, tässähän lentää genreuskollisuus samoin tein romukoppaan seikkailunhalun tieltä.

Lue Valtaistuinpelistä myös täältä: Salla, Norkku, Booksy, Morre ja Ahmu.
Kirjan (ja tv-sarjan) tapahtumien ruodintaa on tarjolla Juonittelua-blogissa.

Haasteista tämä sopii So Americaniin, osioon Modern Men Writers.