2. marraskuuta 2013

Päivät niin kuin varisparvi


Marraskuu.

Kuukausi, jolloin ihmisen kuuluisi jo nukkua talviunta, ei raahautua koko ajan pimenevän arjen keskellä päivästä seuraavaan. Pidän kyllä syksystä, mutta kun se alkaa taittua kohti talvea, mieli mataloituu kuin huomaamatta.

Työviikot sujahtavat ohi, maanantain jälkeen on hyvin nopeasti jo torstai. Ajan nopeaa kulkua varjostaa kuitenkin riittämättömyyden tunne. En taaskaan ehtinyt tehdä kaikkea, mitä piti. Kappas, jälleen kolme oppituntia on mennyt, enkä vieläkään saanut oppilasta tekemään mitään tai ymmärtämään aihetta. Jaa, sieltä tultiin taas raamit kaulassa kokeesta puhtaalla nelosella.

Tiedän kyllä, että on turha odottaa oppilaitteni menestyksen lähtevän mihinkään nousukiitoon. Mutta kun pääsisivät edes läpi. Väistämättä sitä miettii, onko syy omassa ammattitaidossa, kyvyssä selittää, hermojen pituudessa ja taidossa eriyttää eriyttämästä päästyään. Varmastikin niissä on paljon puutteita, enhän ole ihan omimmalla alueellani nyt, mutta toisaalta: jos oppilas ei koskaan tee läksyjä ja käyttää tunnit tuolilla keikkumiseen ja haaveiluun, ei kai sitä tietoa voi sinne päähän väkisinkään kaataa.

Vaikeita juttuja, joista ei opettajankoulutuksessa puhuttu sanallakaan. Ihan oikeasti. Olen tosissani alkanut muistella, mistä siellä puhuttiin. Joka päivä nimittäin tuntuu siltä, ettei kukaan koskaan kertonut. Tästäkään.

Muistaakseni ainedidaktiikassa jaariteltiin Pestalozzin pedagogiikasta, suunniteltiin minuuttiaikataulutettuja oppitunteja ja, tuota, muuta en muistakaan. Paitsi että häiriökäyttäytyvän oppilaan kuriin saamiseksi didaktikko vinkkasi, että kannattaa kirjoittaa kyseisen oppilaan nimi taululle, niin johan alkaa rauhoittua. Eh. Harjoittelussa sain pääasiassa keskittyä ottamaan yhteen ohjaavan opettajan kanssa, sillä olimme kaikesta eri mieltä koko ajan. Joillain yleisluennoilla taisi käydä kaupungin opetuspäällikkö kertomassa, että historianopettajille ei sitten ole töitä luvassa lähivuosina, jos koskaan. Jokin pätkä perusopetuslakia ja opetussuunnitelman perusteita piti tenttiä sanasta sanaan.

Näinkö hyvin olen ollut korvat höröllä kokonaisen vuoden? Ilmeisesti. Tai sitten, kenties ja ihan pienellä mahdollisuudella, opettajankoulutus on aika kaukana käytännöstä. Toisaalta pitää tietysti asettaa asiat mittasuhteisiinsa: aloittaessani pedagogiset opinnot olin ollut tasan yhden päivän sijaisena, ja siitäkin oli silloin monta vuotta. En minä tiennyt, mihin pääni pistin tai mitä sieltä olisi voinut odottaa saavansa – saati mitä sieltä olisi tulevaa varten tarvinnut.

Olen ajatellut aika paljon täydennyskoulutusta. Kesällä, tämän nykyisen työpaikan selvittyä, ajattelin, että lukisin pääasiassa huvin ja hyödyn vuoksi avoimessa yliopistossa vaikka psykologiaa talven pimeydessä. Juu ei, en todellakaan ole ehtinyt tuhlata pienintäkään ajatusta sille. Sen sijaan sitäkin enemmän olen pohtinut, olisiko varsinaisen täydennyskoulutuksen suunta opinto-ohjaus vai erityispedagogiikka. Molemmista kun on nyt työkokemusta, eikä kumpikaan tunnu huonolta ajatukselta. Ohjaus kiinnostaisi ehkä enemmän, mutta erityispedagogiikka toisi varmemman toimeentulon.

Lähinnä ajatukset kumpuavat siitä, etten tahdo vuosikausia tehdä työtä, johon minulla ei ole suoraa koulutusta. Se näkyy ensinnäkin jo palkassa isona vähennettynä siivuna. Toisekseen etenkin erityispuolella olisi ihan kivaa tuntea myös teoriaa vaikkapa liittyen luki- ja muihin oppimisvaikeuksiin. Käytäntö on toki jo näyttänyt paljon, mutta taustoja en kovin hyvin tunne. Jos tälle tielleni jään, haluan olla kokonainen ammattilainen, en jotain sinne päin.

No, tulinpa sitten mihin tahansa tulokseen, toteutus ei ihan vielä ole ajankohtainen. Kyllä tässä jokunen hetki on kerättävä vielä työkokemusta ennen hakuja. Ja voihan se olla, että se historian- ja yhteiskuntaopin opettajan paikkakin vielä jostain taivaasta tipahtaa. Vaikka epäilen sitä suuresti.

Ja sitäpaitsi: tykkään nykyisestä työstäni. Paljon. Vaikka se vie mehut ja jättää jäljelle märän läiskän jokaisen viikon päätteeksi. Vaikka en sitä aivan osaakaan. Ja vaikka turhaudun, murehdin ja piehtaroin itsesäälissä melkein päivittäin.

On se silti aikamoinen työ. Ja tässä vielä ollaan, hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, lauantain aamukahvia hartaudella ryystämässä, huolellisen lepuutuksen jälkeen jälleen valmiina uuteen viikkoon.

12 kommenttia:

  1. Ihan samat fiilikset, kun pitää tehdä asioita, joihin ei ole täsmäkoulutusta. On tosi raskasta, kun pitää pähkiä varmaan jollekin aivan selviä asioita - oma oppiaine menee vaikka silmät kiinni ja väärinpäin. Mutta sitten jotain matikkaa - argh! No joo, onneksi miun ei tarvitse muuta kuin sanoja selittää, mutta ensin ne pitää selittää itselleen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanopa muuta... Olen valmis heittämään murtoluvuilla vesilintua... (Geometriassa sen sijaan ei ole mitään vikaa!)

      Asioiden selittämisen harjoittelu on oikeasti vaikeaa. Olen huomannut, että itse olen ihan liian teoreettinen, edelleen.

      Poista
  2. Varsinaiseen tekstiisi en osaa sanoa oikein muuta, kuin että oli kiinnostavaa lukea se, vaikken opettajan työstä mitään tiedäkään. Tsemppiä sinulle taas uuteen alkavaan viikkoon.

    Halusin kuitenkin tulla sanomaan, että tuo kuva on upea, ja otsikko yksi parhaista ikinä. Marraskuun lapsena ja vanhana Miljoonasade-fanina rinnassa läikähti aika lailla, kun tänne tulin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sara. Minäkin pidän Miljoonasateesta paljon. :)

      Poista
  3. Minulla on luokanopettajakoulutusta kohta takana neljä ja puoli vuotta. Tämän syksyn päättöharjoittelussa tuntui ensimmäistä kertaa koko koulutuksen aikana, että selvisi jotain koulumaailman todellisuuteen liittyviä asioita. Varsinainen koulutus yliopistolla on todellakin niin kaukana oikeasta maailmasta, että välillä ihan pelottaa. Eli todennäköisesti olet ollut koko vuotesi ihan hereillä, kukaan vain ei ole kertonut mitään hyödyllistä. Tsemppiä loppusyksyyn, joulu on kohta täällä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä sinullekin loppurutistukseen, Anna! Luokanopettajakoulutuksessa on varmasti paljon hyvää, etenkin se, että harjoitteluja on enemmän kuin aineenopettajaksi opiskelevilla. Yhdessä vuodessa yritetään hurauttaa läpi koko koulumaailma, ihan turhaan. Mutta epäkohtia on tosiaan molemmissa versioissa. Toivottavasti kehitys kehittyisi, edes joskus.

      Kiitos! (Seitsemän viikkoa joululomaan. Ei sillä, että laskisin tai mitään...)

      Poista
  4. Tsemppiä alkavaan viikkoon! Mennään taas joku iltapäivä ottamaan kupponen kuumaa yhdessä ja vaihtamaan kuulumisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja sitä samaa sinnekin! :)

      Mennään! Viestitelläänpä aiheesta tarkemmin.

      Poista
  5. Ihana kuva! Ja no, voimia. Paljon se ottaa, toivottavasti paljon antaa. Jos ei nyt, niin jossain välissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Se on otettu Viikissä Helsingissä, lintutornista. Se seutu on ihanaa.

      Näinhän se on. Siihen on uskottava.

      Poista
  6. Kiinnostavaa lukea erilaisesta arjesta, kuin omasta, vaikka siihenkin kuuluu erilaiset ongelmat, joista ei neuvolan lehdissä kerrota mitään. Tai jos kerrotaan, ovat ne hyödyttömiä.

    Olen muuten aina ollut, varsinkin matematiikassa ja kielissä, se huonoin oppilas. Ehkä tämä on ihan itsestäänselvyys ja kuulostaa tyhmältä, mutta oletko kysynyt oppilailta, että mikä matematiikassa tuntuu vaikelta? Miten he kokisivat, että oppisivat paremmin? Kukaan ei koskaan kysynyt sitä minulta peruskoulussa. Vasta yliopistossa ruotsinkielen opettaja kysyi ja kun kerroin sekoittavani aikamuodot, niin hän antoi välineet. Piti vain piirtää aikajana ja sijoittaa aikamuodot siihen. Se auttoi ja opin aikamuodot. Olen tykännyt siitä, että askartelet oppilaiden kanssa. Se olisi ihan varmasti auttanut minua peruskoulussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole itsestäänselvyys, vaan tärkeä asia! :) Usein noista asioista tulee juteltua nuorten kanssa, mutta harva osaa sanallistaa sitä, mikä on se erityisen vaikea asia. Monilla on ongelmia esimerkiksi työmuistin kanssa, mikä vaikuttaa toki moneen muuhunkin asiaan kuin matematiikkaan. Sitten on todettuja avaruudellisen hahmottamisen ongelmia jne. Yksi tärkeä juttu olisi tietysti se pitkäjänteisyys ja sinnikkyys, josta toki helposti luistaa, kun on vaikeaa. Eli iskee hanskat tiskiin heti, kun ei tajua. Itse koetan auttaa eroon sellaisesta tavasta, enkä esimerkiksi anna palauttaa kokeita tai pistareita tyhjänä (muutama aina yrittää sitäkin...)

      Kiva, että edes yliopistossa olet saanut tukea. Yritän itse olla apuna niin paljon kuin voin jo näille yläkoululaisille. Vaikka kaikki eivät kyllä sitä apua edes haluaisi. ;)

      Poista

Kiitos kommentistasi!