Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Juha Itkonen: Seitsemäntoista
Otava 2010
383 s.

Kirjakauppaostos.


On kesä 1990-luvun alussa, sen nelikirjaimisen sanan varjossa. Lukiolaispoika Henrik on ensimmäisessä kesätyössään pikkukaupungin ruokamarketissa. Siellä ylemmän keskiluokan pehmein hansikkain kohdeltu Henrik kohtaa ensimmäistä kertaa kunnolla aivan erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Selkeimmin joukosta erottuu Vesku, puolenvälin kolmattakymmentä ylittänyt kaveri, jolla on suuria suunnitelmia ja haaveita ja puheita, ja joka kiintyy kesäpoika-Henrikiin varsin paljon. Veskun siivellä Henrik pääsee välillä kapakoihin, pois Linnan rannasta, jossa alaikäisten on tapana kokoontua, ja myöhemmin reissuun Floridaan saakka.

Tästä kaikesta ja paljon muusta kansan rakastama kirjailija Julius Ilonen kirjoittaa myöhemmin menestyskirjan.

Samoihin aikoihin Ilosen kirjan ilmestymisen kanssa masentuneen ja huoneeseensa linnoittuneen poikansa elämää (ja omaansa) murehtii viisikymppinen Päivi, saman ruokamarketin seinien sisällä pääasiallisen työuransa tehnyt entinen punkkari. Päivi osallistuu kirjastolla järjestettävälle kirjoituskurssille, jota vetää yhdellä ainoalla muinaisella romaanillaan läänintaiteilijaksi nimetty kirjailija Matti. Kirjoittaessaan oman elämänsä solmuja auki Päivin on todettava, että oman kaupungin pojan Juliuksen näkemys 1990-luvun alun tapahtumista ja ihmisistä, etenkin kirjassa Veskuksi nimitetystä herkästä Harrista, on vähintäänkin reilusti väritetty, ellei jopa täyttä valhetta. Alkaa muistojen, niiden oikeutuksen, totuuden ja fiktion välinen piirileikki, joka vahingoittaa lopulta kaikkia.

Juha Itkosen Seitsemäntoista on viides kirja, jonka herran tuotannosta olen lukenut. Kohti oli ensimmäinen, enkä muista siitä enää paljoa. Vain sen verran, että kirja tuli ahmaistua. Anna minun rakastaa enemmän ja Hetken hohtava valo ovat olleet miellyttäviä, jossain määrin tunteellisiakin lukukokemuksia. Novellikokoelma Huolimattomia unelmia on jäänyt mieleen lähinnä siitä, että olen löytänyt siinä esiin nousevia teemoja ja aihioita Itkosen romaaneista. Niin myös tästä juuri lukemastani, sillä muistan kokoelmassa olevan novellin, jossa kaksi miestä matkustaa Floridaan, eikä heidän välisensä suhde ole lainkaan selvä.

Yhtä kaikki, voinee sanoa, että luen Itkosta mielelläni. Esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä on vielä lukematta, mutta pakkohan tässä on tunnustaa, että Itkonen iskee – en kai minä muuten häntä lukisi. Jotain sellaista hänen kirjoissaan on, etten malta olla lukematta ja uppoutumatta niiden mukaan.

Seitsemäntoista ei kuitenkaan ollut minulle kirja, johon olisin kadonnut ja jota olisin ahminut nautinnon vallassa. Pikemminkin se ärsytti, piti etäällä ja loppua kohden – vaikka tarinan kierrokset sinänsä kovenivat – kyllästytti. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kertoo Henrikistä ja nuoruudesta sekä Päivistä ja muistoista. Toinen osa kietoutuu kirjailija Ilosen ympärille ja on kirjemuotoinen. Kolmannessa osassa fakta ja fiktio alkavat tosissaan kiusoitella toisiaan.

Sinänsä romaanin ansiot ovat selvät. Se on monikerroksinen, yllättävä, ei liian helppo. Sen kieli on voimakasta, sujuvaa ja ilmaisuvoimaista.

Mutta jokin estää nauttimasta. Liekö se liika kikkailu? Vai se, että en millään jaksa kiinnostua kirjailijan tuskasta kirjoittamisen äärellä? Se, että pohjimmiltaan pidän kaikkein eniten suoraviivaisesta proosasta, tarinasta, joka pysyy erossa metafiktiosta? Varmaankin kaikki tämä. Lisäksi Päivissä on epäuskottavuutta, joka häiritsee. Ei kukaan viisikymppinen käytä niin paljon vittua puheessaan! Henrik on muuten onnistunut hahmo, mutta hänen muutoksensa peruslukiojampasta kirjallisuuden rakastajaksi (tai pikemminkin nuoreksi mieheksi, joka haluaisi rakastaa kirjallisuutta) on jotenkin, no, outo. Se vain tapahtuu, perustelematta, tyhjää kumisten. Ja Vesku/Harri jää kaiken kaikkiaan etäälle. Sivujuonteeksi, vaikka keskeinen onkin. Toisaalta niin on varmasti ollut tarkoituskin. Onhan hän lopulta kiistanalaisin henkilö, ihminen, josta jokaisella on jotain sanottavaa, jotain muistettavaa, eikä kukaan lopulta tiedä, miten kävi. (Eikä ole ottanut selvää.)

Seitsemäntoista ei nouse suosikikseni. Se saa kuitenkin uskomaan edelleen Itkosen taitoon ja odottamaan seuraavaa. Toisaalta toivoisin tuotantoon tulevan uusia piirteitä. Ehkä olisi jo aika päästää irti pikkukaupunkimenneisyydestä, karistaa nuoruuden pölyt jaloista ja katsoa rohkeasti uusiin suuntiin?

Tai sitten ei ole, ja juuri niin on hyvä. Ja minäkin sen vielä hyväksyn.

___

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katja, Helmi-Maaria Pisara ja Jori.

Seitsemäntoista on 38. TBR-listani luettu kirja.