22. marraskuuta 2013

Alice Munro: Kerjäläistyttö


Alice Munro: Kerjäläistyttö
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013 (1. suomennos 1985)
259 s.
Who Do You Think You Are? (1977)

Kirjakauppaostos.


Rose syntyy ja kasvaa Hanrattyn pikkukaupungissa isän, äitipuolen Flon ja sisarusten kanssa. Perhe saa elantonsa pääasiassa sekatavarakaupan pyörityksestä, eikä vauraudesta voida kuin haaveilla. Rose pääsee kuitenkin kouluun, jossa oppii sekä kapuamaan sosiaalisten suhteiden tikkaita että ymmärtämään hieman paremmin sitä, miten maailma on järjestynyt. Samalla Rosessa on vimmattu palo: hän ei aio jäädä tähän eikä tyytyä vähempään vain siksi, että on köyhän perheen tytär.

Rose pääsee stipendiaatiksi yliopistoon, jossa kohtaa rikkaan perheen pojan Patrickin. Nuoret tutustuvat, alkavat seurustella ja päätyvät lopulta yhteen myös virallisesti. Perheonni ei kuitenkaan kestä, ja Rosella on edessään vielä monta aallonpohjaa, karvasta pettymystä ja luopumisen hetkeä – samalla kun hän luo itselleen uraa toimittajana, tv-tähtenä ja näyttelijänä. Lopulta kaikki tiet risteävät vielä kerran Hanrattyssa.

Luimme jälleen yhtä matkaa nooran kanssa Alice Munroa. Viimeksi luimme Sanansaattajan, ja nyt tartuimme ensimmäiseen Munro-suomennokseen, Kerjäläistyttöön.

Kerjäläistyttö eroaa Munron muusta tuotannosta siinä, että se on sirpalemainen romaani, ei novellikokoelma. Tarinat eivät toimi – eikä niitä ole tarkoitettukaan toimimaan – yksin, vaan kyse on kokonaisuudesta, johon tosin jää aukkoja ja tulkinnanvaraa. Rosen elämässä tehdään isojakin loikkauksia, eikä kaikkea selitetä puhki. Aina ei anneta edes vihjeitä.

Teemoiltaan kirja on lähellä sitä, mistä yleensä eniten nautin. Pitkän ja vaiheikkaan elämän kuvaus, ristiriitainen päähenkilö, käänteet, joista osan aavistaa ja osaa ei, ja jotka tekevät vaikutuksen samanaikaisella eleettömyydellään ja merkityksellisyydellään.

Kerjäläistyttö ei kuitenkaan onnistunut kaappaamaan minua mukaansa ja puolelleen. Intensiteetti kärsii paikoin, välillä tarina tuntui jopa junnaavan paikoillaan. Rose ei ole yksiselitteisen miellyttävä tai samaistuttava henkilö. Hän tuntuu vetävän roolia tilanteessa kuin tilanteessa, painivan menneisyytensä ja otsassaan olevan leiman kanssa ja yrittävän aina hieman pidemmälle, vaikkei varsinaisesti pyrkyri olekaan.

Eniten pidin kirjan alkupuolesta, Rosen lapsuudesta ja nuoruudesta sekä yliopistoajasta. Kasvaminen pikkukaupungissa, jossa jako hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään, köyhään ja rikkaaseen on selkeä kuin kaupungin läpi virtaava joki, kuvataan raadollisesti, muttei synkästi. Munron kynä ja katse on näissä osioissa terävä. Yliopistoon päästyään Rose on vielä täynnä tavoitteita ja monin tavoin keskenkasvuinen, vimmaassaan ihastuttava – vaikka samaan aikaan arvaa, että seikkailunhaluinen into vielä karisee ja päätepysäkki on porvarisrouvana esikaupungissa.

Avioituminen Patrickin kanssa, tytär Anna, myöhempi ero ja vaihtuvat rakastajat eivät niinkään enää innostaneet. Omien juurien ja taustan sekä samalla omista valinnoista seuranneen nykyhetken hyväksyminen ja ymmärtäminen yleensä kiehtoo, mutta Rosen tapauksessa mielenkiintoni lopahti. Hän vain antaa asioiden tapahtua, vaipuu paikoin itsesääliin sitä kovasti peitellen ja kärsii suuresti vaikeudesta hyväksyä itsensä ja taustansa.

Äitipuoli Flo pysyy mukana elämässä, kaukaisena mutta sitäkin sitkeämpänä. Lapsena Rose sai tottua remmiin ja henkiseen nöyryytykseen, mutta katkeruus ei estä huolehtimasta Flolle ajan koittaessa kunnalliskotipaikkaa. Flon mieleen ei pureuduta erityisen syvälle, mutta hänestä paljastuu kiehtova nainen: köyhyydessä elänyt, kaikkensa antanut ja paljon nähnyt ihminen, josta ei tehdä martyyria tai sankaria.

Joudun toteamaan, että tämä neljäs Munrolta lukemani kirja on toistaiseksi ainoa pettymys. Ei missään nimessä kelvoton tai ansioton, mutta verrattuna lukemiini novellikokoelmiin hyvin kaukana siitä teräväreunaisesta timantista, jota Munron novellikirjoittaminen ovat. Seuraavaksi onkin hyvä palata niiden äärelle, herkistää aistit jälleen äärimmilleen ja odottaa, mitä taituruutta saa vielä kohdata.

17 kommenttia:

  1. "Ei missään nimessä kelvoton tai ansioton, mutta verrattuna lukemiini novellikokoelmiin hyvin kaukana siitä teräväreunaisesta timantista, jota Munron novellikirjoittaminen ovat"

    Täysin samaa mieltä. Onneksi Valkoinen tunkio tarjoilee sitä timanttista terävyyttä, ah!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä aloitin sen eilen, en melkein uskaltanut avata kirjaa, kun se on jotenkin nyt sellainen aarrelöytö monin tavoin (ja luulen, että kirjana lukematon – sivut jo vähän kellastuneet, mutta ei mitään taitoksia tai lukemisen jälkiä missään!).

      Oli tämäkin hyvä lukea, ja yleistunnelma on laadukas. Mutta novellit, niissä on se jokin!

      Poista
  2. Kanadassa kirja julkaistiin nimellä "Who Do You Think You Are?", joka nimenä on osuvampi. Minusta ympäristö käsitteli Rosea ensisijaisesti kategorioiden (maatalouskone, pikkukylän rouva, opettaja, tutkija, porvarisrouva, äiti) kautta, eikä tarinassa kyse niinkään ollut Rosen itsensä tai menneisyytensä hyväksymisestä vaan maailman muuttumisesta sellaiseksi, jossa fiksu nainen oli kategoria. Nykyisyyteen sijoitettuna tarinan Rosella olisi muutama ongelma vähemmän.

    Lukemisesta on jo muutama kuukausi aikaa, mutta tämmöinen kuva siitä jäi. Pidin kirjasta, joten ilmeisesti Munrolta olisi lupa odottaa hyvää jatkossakin.

    Huippukohtaus oli synnytyssairaalan naiskarikatyyri, joka alkoi vuoteeltaan luennoida maustehyllyn järjestämisestä ja imuroinnista. Häijyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin kanadalainen nimi on iskevämpi monin tavoin. Se nousee teemana esiin useampaan kertaan ja Rose reflektoi itseään sen kautta eri elämänvaiheissa.

      Ihan totta muuten, ehkä juuri tuo piti minua hieman kauempana Rosesta ja muutenkin tästä teoksesta, sillä en päässyt rooliajattelun taakse, vaikka sitä koetinkin. Rosen täytyi selvitä paljosta ja hän onnistuikin siinä. Ehkä Munro huijasi minut syyttelemään Rosea, vaikka katse olisi selvemmin pitänyt kääntää häntä ympäröivään maailmaan.

      Se synnytysosasto-osuus oli aivan hillitön!

      Kannattaa ilman muuta lukea Munroa lisää! Minä pidän erityisen paljon novelleista, kolmas kokoelma parhaillaan kesken.

      Poista
  3. Olen samaa mieltä siitä, että kirjan alku on sen paras osa. En ole lukenut Munrolta muuta; pitäisi tutustua hänen novelleihinsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tutustu, Margit! Luulen, että pidät Munron novelleista. Olen lukenut Julkisia salaisuuksia ja Karkulaisen, molempia suosittelen.

      Poista
  4. Sinulle on haaste blogissani! :)

    VastaaPoista
  5. Luin Noorankin arvion, ja hyvin samoja tunnelmia teillä oli. Kunto kiinnostaa niin kovasti ja tämä on nyt lukupiirikirjana. Ilmeisesti tätä ei sitten kannata jättää ainoaksi munroksi, vaikkei niin sykähdyttäisikään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minusta ainakaan, rouvan novellit ovat aivan huipputavaraa. Ja saattaa tämä hyvinkin iskeä, hieno kirjahan tämä on. Mutta koska olen aloittanut tutustumiseni novelleista, niiden yli on vaikea päästä.

      Poista
  6. Taidan olla harvinaisuus, sillä tykkäsin kirjasta. Minusta myös alkupuoli oli parempi. Jotenkin tuli mieleen, että tarinat on kirjoitettu pitkän aikavälin aikana, koska alku on tosi huippukerrontaa, mutta loppuun sitä ei aivan riittänyt. Jostakin syystä Munro tykkää rämpiä noissa vessa-asioissa, sillä tällä hetkellä lukemassani Hyvä naisen rakkaudessa on sitä puolta myös, niin kuin Kerjäläistytössäkin. Minusta tuo kirjan nimi oli myös hiukan harhaanjohtava.
    Minusta nuoren Rosen junamatka oli erikoinen, samoin rakkaus vanhempaan tyttöön, joten odotin kirjalta enemmän vastaavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla hyvinkin mahdollista, ettei Munro ole kirjoittanut teosta yhdessä ryppäässä. Minua eivät vessa-asiat sinänsä ollenkaan haittaa, mutta niihin kiinnittää huomiota, sillä niillä on ainakin Munron tuotannossa yleensä ihan keskeinen merkitys.

      Hyvä kun muistutit, se junamatka oli mielenkiintoinen osuus!

      Poista
  7. Minä kyllä tykkäsin Kerjäläistytöstä, mutta pakko myöntää, ettei se ole niin hyvä kuin vaikkapa juuri äskettäin lukemani Julkisia salaisuuksia. Ja mulle on tämä tärkeä kirja sikäli, että oli eka Munroeni.

    Minustakaan kirjan loppupuolen kertomukset eivät enää olleet niin kiinnostavia kuin alkupuolen osiot lapsuudesta ja nuoruudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Julkisia salaisuuksia on niin hieno kokoelma, että huh! Vahva tunnelma alusta loppuun, jokaisessa novellissa erinomainen kärki. Luen nyt juuri Valkoista tunkiota ja se on h-i-e-n-o.

      Poista
  8. Kerjäläistyttö odottaa tuolla vuoroaan, joten palaan tähän juttuusi myöhemmin....

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!