Jukka Tervo: IFA

Jukka Tervo: IFA
Kansi: Hugo Aalto / Kalle Pyyhtinen
Iván Rotta & Co. 2013
379 s.

Arvostelukappale.


Menestyksen siivittämä muusikko Juke havahtuu sairaalasta muistinsa menettäneenä. Hän on ollut leikkauksessa, saanut sairauskohtauksen lavalla kesken keikan. Vai onko? Missä miehen perhe on, onko hänellä sellaista? Kuka hän on ja mistä tulee?

Vähitellen muistot alkavat palautua ja aueta. Juke puhuu niitä ääneen hiljaisella osastolla vierellään istuvalle sairaalan terapeutille, joka auttaa kaivautumaan syvemmälle. Palataan Juken lapsuuteen kainuulaisessa kaivoskylässä, elämään kylän koulun henkilökunta-asunnoissa kampaajaäidin hoivassa, matkoista Valtimoon mummolaan. Pääasiassa poissaoleva isä pilkahtelee paikoin takaisin Juken muistoihin.

Ajassa edetään nuoruuteen, heräävään musiikki-intoon, bändiviritelmiin, koripalloon, tyttöihin, ensirakkauteen, ekoihin kertoihin ja lopulta siihen, kun Juke karistaa pikkukylän pölyt jaloistaan ja lähtee kohti Oulua ja aikuisuutta.

Samaan aikaan sairaalapäivät käyvät pitkiksi, eikä nykyisyys ota aivan auetakseen menneeseen sukeltaneelle potilaalle. Vaikka muistot heräävätkin eloon, missä on nykyhetki?

Jukka Tervon IFA on haikea kuvaus lapsuuden ja nuoruuden painolastista ja sen vaikutuksesta elämän kulkuun. Päähenkilö on samaan aikaan lempeä ja surullinen, ja hän herättää lukijassa sekä empatiaa että ärsytystä. Juke-poika on ärsyttävä, pikkuvanha ja toisaalta kovin aito. Hieman vartuttuaan hän yrittää kovasti olla kovempi ja rankempi kuin onkaan, siinä kovin hyvin lopulta onnistumatta, vaikka isoja ratkaisuja muita kuuntelematta tekeekin.

IFA on mielenkiintoinen kirja, sillä se on omaääninen, vaikkei sinänsä tarjoa mitään uutta. Keski-ikäisen miehen nostalgian sävyttämä paluu omaan nuoruuteensa suomalaisessa maaseutupitäjässä, havahtuminen musiikin ja populaarikulttuurin maailmaan, kipuilu perhe-, ystävyys- ja naissuhteiden kanssa... Hohhoi. Onhan näitä luettu ja nähty, eikä IFA tuo tähän genreen mitään sellaista, mitä ei olisi jo kerrottu. Kuitenkin Jukka Tervon tarinankuljetus on parhaimmillaan mukaansatempaavaa ja kirjan kieli sujuvaa. Pääosin en edes pahemmin häiriintynyt eräänlaisesta jälkiviisaudesta ja silottelusta, joka kerronnassa on havaittavissa. Ehkä ymmärrän tämän kerronta- ja muistelutavan parinkymmenen vuoden päästä paremmin itsekin.

Tiivistäminen ei olisi ollut pahitteeksi. IFA on lähes nelisataasivuinen, eikä koko mitalle ole tarinan kannalta perusteita. Rakennetta on rikottu, ja menneen ja nykyisyyden vuorottelu toimii varsin hyvin, mutta paikoin lukijaparka hämmentyy: kerrottiinkohan tämä jo? Eikö tästä ollut jo puhetta? Miksi vieläkin palataan samaan asiaan?

Ymmärtääkseni päähenkilön suurin lapsuudentrauma on isä. Aivan pienenä hän saa olla isän kanssa, mutta sittemmin isä katoaa pojan elämästä enemmän ja vähemmän, eikä ehkä muutenkaan ollut niin hyvä isä. Kuulostan ehkä julmalta, mutta en jaksa suuremmin kiinnostua tästä tematiikasta, ellei sitä käsitellä erityisen hienovaraisesti ja ennen kaikkea osana isompia kokonaisuuksia. Niinpä tämäkin tarina jätti päättyessään hieman valjun olon. Olen lukenut tämän jo tuhat kertaa.

IFAn ote on rauhallinen, pohdiskeleva. Se ei aiheuta halua ahmia, päästä sivuja eteenpäin, selvittää, mistä kaikessa on kyse ja miksi. Se vain on, etenee sellaisenaan ja antaa tarinan tulla. Oletan, etten ehkä ole kirjalle parasta kohderyhmää jo mainituista syistä. Lapsuus- ja nuoruusnostalgia ei kolahda minuun kuin harvoin, ja nyt niin ei käynyt. Jollekin muulle lukijalle tämä voi olla sitäkin kiehtovampi paketti.

___

Sannalle IFA oli vaikea luettava, Jaana Märsynaholle kirja taas oli pieni helmi. Kainuun Sanomissa Sinikka Viirret kehuu teosta tarkaksi kasvutarinaksi. Kirjalle on tehty myös kaunis traileri.