Päivät niin kuin varisparvi

Marraskuu.

Kuukausi, jolloin ihmisen kuuluisi jo nukkua talviunta, ei raahautua koko ajan pimenevän arjen keskellä päivästä seuraavaan. Pidän kyllä syksystä, mutta kun se alkaa taittua kohti talvea, mieli mataloituu kuin huomaamatta.

Työviikot sujahtavat ohi, maanantain jälkeen on hyvin nopeasti jo torstai. Ajan nopeaa kulkua varjostaa kuitenkin riittämättömyyden tunne. En taaskaan ehtinyt tehdä kaikkea, mitä piti. Kappas, jälleen kolme oppituntia on mennyt, enkä vieläkään saanut oppilasta tekemään mitään tai ymmärtämään aihetta. Jaa, sieltä tultiin taas raamit kaulassa kokeesta puhtaalla nelosella.

Tiedän kyllä, että on turha odottaa oppilaitteni menestyksen lähtevän mihinkään nousukiitoon. Mutta kun pääsisivät edes läpi. Väistämättä sitä miettii, onko syy omassa ammattitaidossa, kyvyssä selittää, hermojen pituudessa ja taidossa eriyttää eriyttämästä päästyään. Varmastikin niissä on paljon puutteita, enhän ole ihan omimmalla alueellani nyt, mutta toisaalta: jos oppilas ei koskaan tee läksyjä ja käyttää tunnit tuolilla keikkumiseen ja haaveiluun, ei kai sitä tietoa voi sinne päähän väkisinkään kaataa.

Vaikeita juttuja, joista ei opettajankoulutuksessa puhuttu sanallakaan. Ihan oikeasti. Olen tosissani alkanut muistella, mistä siellä puhuttiin. Joka päivä nimittäin tuntuu siltä, ettei kukaan koskaan kertonut. Tästäkään.

Muistaakseni ainedidaktiikassa jaariteltiin Pestalozzin pedagogiikasta, suunniteltiin minuuttiaikataulutettuja oppitunteja ja, tuota, muuta en muistakaan. Paitsi että häiriökäyttäytyvän oppilaan kuriin saamiseksi didaktikko vinkkasi, että kannattaa kirjoittaa kyseisen oppilaan nimi taululle, niin johan alkaa rauhoittua. Eh. Harjoittelussa sain pääasiassa keskittyä ottamaan yhteen ohjaavan opettajan kanssa, sillä olimme kaikesta eri mieltä koko ajan. Joillain yleisluennoilla taisi käydä kaupungin opetuspäällikkö kertomassa, että historianopettajille ei sitten ole töitä luvassa lähivuosina, jos koskaan. Jokin pätkä perusopetuslakia ja opetussuunnitelman perusteita piti tenttiä sanasta sanaan.

Näinkö hyvin olen ollut korvat höröllä kokonaisen vuoden? Ilmeisesti. Tai sitten, kenties ja ihan pienellä mahdollisuudella, opettajankoulutus on aika kaukana käytännöstä. Toisaalta pitää tietysti asettaa asiat mittasuhteisiinsa: aloittaessani pedagogiset opinnot olin ollut tasan yhden päivän sijaisena, ja siitäkin oli silloin monta vuotta. En minä tiennyt, mihin pääni pistin tai mitä sieltä olisi voinut odottaa saavansa – saati mitä sieltä olisi tulevaa varten tarvinnut.

Olen ajatellut aika paljon täydennyskoulutusta. Kesällä, tämän nykyisen työpaikan selvittyä, ajattelin, että lukisin pääasiassa huvin ja hyödyn vuoksi avoimessa yliopistossa vaikka psykologiaa talven pimeydessä. Juu ei, en todellakaan ole ehtinyt tuhlata pienintäkään ajatusta sille. Sen sijaan sitäkin enemmän olen pohtinut, olisiko varsinaisen täydennyskoulutuksen suunta opinto-ohjaus vai erityispedagogiikka. Molemmista kun on nyt työkokemusta, eikä kumpikaan tunnu huonolta ajatukselta. Ohjaus kiinnostaisi ehkä enemmän, mutta erityispedagogiikka toisi varmemman toimeentulon.

Lähinnä ajatukset kumpuavat siitä, etten tahdo vuosikausia tehdä työtä, johon minulla ei ole suoraa koulutusta. Se näkyy ensinnäkin jo palkassa isona vähennettynä siivuna. Toisekseen etenkin erityispuolella olisi ihan kivaa tuntea myös teoriaa vaikkapa liittyen luki- ja muihin oppimisvaikeuksiin. Käytäntö on toki jo näyttänyt paljon, mutta taustoja en kovin hyvin tunne. Jos tälle tielleni jään, haluan olla kokonainen ammattilainen, en jotain sinne päin.

No, tulinpa sitten mihin tahansa tulokseen, toteutus ei ihan vielä ole ajankohtainen. Kyllä tässä jokunen hetki on kerättävä vielä työkokemusta ennen hakuja. Ja voihan se olla, että se historian- ja yhteiskuntaopin opettajan paikkakin vielä jostain taivaasta tipahtaa. Vaikka epäilen sitä suuresti.

Ja sitäpaitsi: tykkään nykyisestä työstäni. Paljon. Vaikka se vie mehut ja jättää jäljelle märän läiskän jokaisen viikon päätteeksi. Vaikka en sitä aivan osaakaan. Ja vaikka turhaudun, murehdin ja piehtaroin itsesäälissä melkein päivittäin.

On se silti aikamoinen työ. Ja tässä vielä ollaan, hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, lauantain aamukahvia hartaudella ryystämässä, huolellisen lepuutuksen jälkeen jälleen valmiina uuteen viikkoon.