Työn tekemättömyyden pirullinen dilemma

Ihana pakkaspäivä! Huurre ruohonkorsilla ja oksilla ja Vallilan siirtolapuutarhan mökkien katoilla. Toissapäivänä kaivoin talvitakin ja kasan tumppuja kellarikomeron perältä ja heitin syystakin niiden tilalle. Talvi tulee, mutta tulkoon. Olen valmis.

Yhdeksän päivää poissa töistä ei tuntunut riittävän, vaikka tämä "loma" ihana olikin ja tuli tarpeeseen. Eilen töihin mennessäni tuntui, etten olisi sieltä poissa ollutkaan. Huonolla tavalla. Työni ei ole stressaavaa, vaan lähinnä uskomattoman tylsää, mutta toisaalta lobotomiaan vaipuminen aina töihin mennessä on pitemmän päälle stressaavaa joka tapauksessa. Ne päivät, kun on hulinaa, sitä oikeasti on, ja silloin tuntuu, että tekee jotain järkevää. Muulloin, eli yleensä, ei. Monet tenttikirjat olen kyllä lukenut työpäivien aikana, samoin gradua olen hakannut kasaan työpaikan surkealla tietokoneella. Niin täällä tekevät muutkin, ja pomoni on suoraan sanonut, että niin saa tehdä, jos töitä ei ole.

Kuitenkin mietin, mitä järkeä tässä on. Työn tuottavuudesta, työurien pidentämisestä ja tehokkuudesta puhutaan niin paljon, että se ärsyttää. Ihmisiä syytetään milloin laiskoiksi, milloin ahneiksi, koskaan ei ole hyvä. Aina löytyy joku, joka tietää, miten asioiden pitäisi olla. Itse en enää jaksa potea huonoa omatuntoa siitä, että työajallani seilaan Facebookissa, luen kirjoja tai kirjoitan vaikkapa blogia, niin kuin nyt. Minulla ei ole mitään töitä tehtäväksi. Ainoa perustehtäväni on istua täällä ja pitää ovea poissa lukosta. Ajoittain harras päiväni saattaa rikkoontua satunnaisella asiakkaalla tai puhelinsoitolla, ja silloin tietenkin teen töitä. Hetken. Parista minuutista varttiin. Jonka jälkeen työ on tehty, ja palaan koomaan. Eikä tämä tilanne tule miksikään muuttumaan, se on ollut kuuleman mukaan tällainen aina. Minä olen ollut täällä nyt kahdeksan kuukautta ja työhaastattelussa ja työsopimusta tehtäessä esitetyt innokkaat visiot ja uudistusideat työnantajan puolelta ovat hautautuneet sinne, missä ne ilmeisesti yleensä pidetäänkin. Enkä minä oikeastaan enää välitä, juurikaan.

Minä haluaisin tehdä järkevää työtä. Siksihän minä (muun muassa) olen opettajaksi kouluttautunut. Haluaisin, että työt vaatisivat minua ajattelemaan ja toimimaan, että minun olisi skarpattava ja käytettävä älliäni. Haluan tehdä työni just eikä melkein, haluan että kohtaan haasteita. Pidän ihmisistä, toisinaan, ja olen hyvä heidän kanssaan, vaikken heistä pitäisikään. Olen tehokas, saan aikaan, haluan saada aikaan lisää. Työ on tekemisen arvoista, se on väistämättä osa ihmistä. Minä pidän työnteosta. (Ei, tämä ei ole työhakemus.)

Siksi tuntuu typerältä hukata työtunteja paikassa, jossa minulla ei loppujen lopuksi ole oikein merkitystä. Osani kuviossa on olla paikalla, vasta poissaolo huomataan (muttei siitäkään juuri välitetä). Työtehtävät ovat mitättömiä, delegointia ei osata, resursseja ei ihan oikeasti osata ollenkaan hyödyntää, vaikka niitä hieroisi naamaa vasten. Sanotusti on selvää, että turhauttaa. Paljon. Millainen on yritys/yhteisö/toimija, joka ei pyri ottamaan ilmiselviä etuja tosissaan ja hyödynnä niitä? Mielestäni melko huono ja toimimaton. Mitä voi yksittäinen työntekijä tehdä, kun tarjoaa taitojaan ja työaikaansa oikeasti hyödyllistä käyttöä varten, mutta niitä ei oteta vastaan, vaan mielummin istutetaan tyhjän panttina kahdeksan tuntia päivässä? Ei paljonkaan. Lähteä lätkimään? Miten se taas on eduksi maailmalle ja kaikelle? Ei mitenkään.

Toisaalta, miksi edes jaksaisin yrittää muuttaa asioiden tilaa? En missään nimessä jää tänne valmistumisen jälkeen, vaikka minulla vakituinen työsuhde onkin. Mielummin lähden epävarmojen sijaisuuksien perään, etsimään jotain järkevää paikkaa, kuin näivetän itseäni turhuudessa.

Jäävätkö tehokkuuksien ja tuottavuuksien juhlapuheet ja propaganda leijumaan ilmaan, kun toimijat eivät niitä kohden selvästikään todellisuudessa pyri? Mistä ne puheet sitten kumpuavat? Kyllä minä voin tehdä töitä terveyden salliessa vaikka seitsemänkymppiseksi, ja moni ystäväni on samoilla linjoilla. (Enkä tiedä, kysytäänkö meiltä halua siihen siinä vaiheessa, kun se on ajankohtaista. Kuka näistä tietää, saati tulevaisuudesta.) Silti minua ja sukupolveani syytetään laiskoiksi. Kyllä minä voin tehdä kahdeksan tuntia päivässä kunnon töitä lakisääteisillä tauoilla, enkä tiedä ketään, joka niin ei tekisi (se kai työnteon tarkoitus on, olen ymmärtänyt?), mutta minun ei anneta tehdä. Silti minuun iskeytyy laiskan leima, kun roikun netissä ja teen omia juttujani maksetulla työajalla, vaikka mitään muutakaan ei ole tarjolla, vaikka olen kysynyt. Ole tässä nyt sitten jotenkin päin. En keksi enää miten. Ja pohdin, kuinka paljon kaltaisiani on Suomessa (saati muualla maailmassa) tälläkin hetkellä tappamassa aikaa tehottomalla työpaikalla, kun toiset paiskivat niska limassa omillaan.

Kunhan mietin, kun en muutakaan tekemistä työajallani keksi. Taidanpa hakea vähän teetä.