Juliet riisuttuna

Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY 2011. (Juliet, Naked, 2009.)


Duncan fanittaa Tucker Crowea, parikymmentä vuotta sitten uransa kuin seinään lopettanutta ja julkisuudelta kokonaan piiloutunutta yhdysvaltalaista laulaja-lauluntekijää. Hän on perustanut Tuckeria ja tämän tuotantoa ruotivan nettifoorumin, jossa kaikki fanit (ne muutamat kymmenet, ehkä sadat) voivat uudelleen ja uudelleen käydä läpi Crowen lyhyehköä mutta (heille) sitäkin merkityksellisempää uraa ja jokaisen laulun säkeen piilomerkitystä. Duncanin avovaimo Annie taas on kyllästynyt elämäänsä ja Duncaniin - ja Tucker Croween, joka on enemmän Duncanin Juttu. Aina ollutkin, koko heidän 15-vuotisen suhteensa ajan. Niinpä kun eräänä päivänä postiluukusta putoaa arvostelukappale Tucker Crowen uudesta, kulttilevy Julietin demoversiolevystä, musiikin pikkutarkkaan analysointiin keskittyvä maailma nyrjähtää sijoiltaan. Annie tekee levystä nettiin arvion, joka sekä herättää Duncanissa häiritseviä tunteita, joista seuraa yhtä sun toista, että tuottaa erikoisen yhteydenoton: itse Tucker Crowe lähettää Annielle sähköpostia ja heidän välilleen muodostuu yhteys. Tuckerilla onkin melkoinen soppa kahlattavanaan, eikä vähiten siksi, että hänen elämänsä ei ole ollut mitään suoranaista nousukiitoa. Annien ja Duncanin on selvitettävä asiansa, Annien on päätettävä, mitä elämältään haluaa ja Tucker... No, Tucker joutuu tekemään tiliä itsensä ja tuotostensa kanssa, monessa mielessä.

Pidin aivan tavattoman paljon Nick Hornbyn Uskollisesta äänentoistosta sekä kirjana että elokuvana, kun ne kokemuspiiriini tulivat joskus 2000-luvun alkupuolella. Olen myös pitänyt Hornbyn muista kirjoista, esimerkiksi Pojasta, Hyvistä ihmisistä ja Alas on pitkä matka -teoksesta. Hänen lämmin, nokkela ja teräväkatseinen tyylinsä iskee minuun. Ja kirjoissa on aina henkilöitä, jotka herättävät sympatiani.

Juliet riisuttuna roikkui kuitenkin keskeneräisenä aika pitkään, eikä se imaissut mukaansa samalla tavalla kuin muut lukemani Hornbyt. Kirjassa ei ole mitään suoranaista vikaa, mutta ei siinä ollut sen kummemmin säihkettäkään. Fanaattisen musiikkiharrastajan kuvaaminen on kyllä osuvaa, ja Annien vähittäinen havahtuminen elämänsä hukkaamiseen nyhjäkkeen kanssa yhdentekevissä asioissa on riipaisevaa, joskin lämpimän huumorin kautta kuvattuna. Tucker Crowen hahmoa pidin jotenkin hieman epäuskottavana: ollakseen toipuva alkoholisti, naisia kuin sukkia vaihtanut, menneisyytensä kanssa huomattavan huonosti sinut oleva entinen rokkari hänet kuvattiin jotenkin ihan liian seesteisenä ja sympaattisena. Pidin hänestä silti, jollain tasolla. Kirjan huomio siirtyi nopeasti Duncanista Annieen, mikä oli ainoastaan hyvä asia. Duncanin onnettomat sosiaaliset taidot, fanaattisuus ja kaikkinainen tylsyys ei olisi voinut missään nimessä kannatella tätä tarinaa niin kuin Annien epävarmuus ja sen vähittäinen muuttuminen varmuudeksi ja omien halujen myöntämiseksi ja tavoittelemiseksi teki. Annieta pidän mielenkiintoisena henkilönä, vaikkei hän mikään ikiajoiksi mieleen jäävä sankaritar olekaan. Hänen muutostaan kuvataan kirjassa varoen, mutta se kannattelee koko tarinaa.

Ehkä tärkeintä, mitä tällä kirjalla oli sanottavanaan, oli koskaan muodista poistumaton Carpe diem. On ihan turha ulista, kuinka juna meni jo, jos ei itse uskalla tai halua tehdä kunnollisia päätöksiä. Kaikessa tavallisuudessaankaan elämää ei kannata jättää lojumaan ja odottamaan sitten kun -aikaa. Se aika ei nimittäin välttämättä koskaan tule.

Hornbyn teksti on tuttavallista, lämminhenkistä ja tarkkaavaista. Pidän siitä. Dialogi on uskottavaa ja viihdyttävää. Tämä pieni tarina jätti hymyn huulille ja loppupuolella kirjaa naurahtelin ääneen osuvissa kohdissa. Ei siis mikään timantti, mutta oivallinen hyvän mielen kirja, jossa on joka tapauksessa pointtinsa: älä häpeile, älä odota, älä elä sitten kun. Tee se nyt.

Selitys kadutti Annieta saman tien, mutta ainahan hän katui kaikkea. Ja kun katumus oli leimahtanut ja palanut loppuun, hän ei enää piitannut. (s. 331)