Keskittymisvaikeuksia, lukuintoa

On niin pimeää! Eivätkö ne luvanneetkin myrskyä, ainakin pohjoisempaan Suomeen? Onneksi mieli on suhteellisen valoisa, ja kohta marraskuu on selätetty.

V pohti eilen, että olen tainnut tänä syksynä lukea enemmän kuin koskaan. Se voi pitää paikkansakin, mutta koska minulla ei ole olemassa mitään aukotonta lukupäiväkirjaa menneestä, en voi sanoa varmaksi. Kirjablogit ovat tehneet ihmeitä kyvylleni löytää uutta luettavaa. Ennen olen bongannut arvosteluja lehdistä, saanut suosituksia kavereilta ja tehnyt satunnaisia löytöjä kirjastosta. Nykyisin on yleensä aika selvät sävelet, mitä haluan seuraavaksi lukea. (Ja sen jälkeen, ja sen jälkeen, ja sen...) Suurin osa vinkeistä taitaa jo tulla täältä intternetsistä. Olen lukenut todella paljon aiemminkin, siksi en voi olla varma V:n arvion todenperäisyydestä, mutta nyt olen jälleen ahmintavaiheessa. Väliin on mahtunut aikoja, jolloin en ole paahtanut juuri muuta kuin tentti-/opiskelukirjallisuutta, ja sen vaikutus näkyy edelleen. Vaikka opinnot alkavat olla loppusuoralla, en vielä kykene sisäistämään ajatusta, että ihan kohta saan heittää kaiken sellaisen kirjallisuuden mäkeen, jota en itse halua lukea. Se tuntuu hassulta, mutta varsin palkitsevalta.

Ihan vielä niin pitkällä ei kuitenkaan olla. Hetkittäin tuntuu, että hautaudun opiskelukirjojen alle - vieläpä sellaisten, joita ei enää tässä vaiheessa ollenkaan huvittaisi lukea. Olen ikäväkseni huomannut, että keskittymiskykyni on heikentynyt paljon, sillä en enää pysty keskittymään vaikkapa tenttiin lukemiseen kuin hetkeksi kerrallaan. Kaukana ovat ne ajat, kun saatoin paahtaa tunninkin putkeen nostamatta katsettani kirjasta. Toisaalta tekee ehkä hyvää kohdata edes jonkinlaisia "opiskeluvaikeuksia", sillä minulle on koulunkäynti ja opiskelu ollut aina vaivatonta ja helppoa. Kuinka voin joskus olla hyvä opettaja, jos en pysty edes jollain tasolla tajuamaan, miltä oppimisvaikeus tuntuu? Varsinkin erityispedagogiikan opiskelu, vaikka se vain perusopintotasolla onkin, on havahduttanut ymmärtämään, että aikamoisessa pumpulissa sitä ollaan, ja jos joskus aion työskennellä edes osittain erityisopetuksen puolella, tämäntyyppiset reality checkit ovat ihan ookoo. En nyt väitä, että pieni keskittymiskyvyttömyys olisi verrattavissa vakavampiin (oikeisiin) oppimis-, käytös- ja keskittymisongelmiin, mutta on ihan terveellistä saada edes vähän säröä pintaan.

Luin Tukholman-matkan aikana Camilla Läckbergin Pahanilmanlinnun, ja täytyy sanoa, että olin siihen aika pettynyt. Olin ennen sitä lukenut ne aiemmat osat sarjasta ja viihtynyt niiden kanssa hyvin, mutta nyt tökki ja pahasti. Dialogi oli jotenkin teennäistä ja ärsyttävää. Lisäksi en yhtään pitänyt tavasta, jolla Läckberg alleviivasi eri henkilöiden luonnetta. Tuli jo hei selväksi, että kunnanjohtaja on itseään täynnä oleva ääliö, ei sitä tarvitse joka kerta erikseen painottaa. Mutta tulipahan luettua, ja juonikuvio oli ihan oivallinen! (Joskin arvasin loppuratkaisun melko varhaisessa vaiheessa, mutta sehän johtuu tietenkin vain säkenöivästä älykkyydestäni...)

Pian suuntaan Espooseen lukupiirin tapaamiseen, jossa ruodimme Muumilaakson marraskuuta (okei, ruotia on hieman huono sana, koska itsehän en voi harrastaa minkäänsorttista kritiikkiä Tovea kohtaan) ja ehkä hieman juoruilemme myös. Ikkunan takana oleva pimeys ei haittaa enää ollenkaan.