H. C. Andersenin Pieni merenneito (Den lille havfrue) julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1837. Minulle se on tähän saakka ollut tutumpi Disneyn animaatioversiona, ja varsin rakas sellaisenaan. Kyse taitaa olla, mikäli oikein muistan, ensimmäisestä koskaan näkemästäni elokuvasta.
Nyt puhutaan kuitenkin alkuperäisestä tarinasta.
Pieni merenneito elää isänsä, meren kuninkaan, linnassa meren pohjassa sisariensa kanssa ja isoäitinsä hellässä huomassa. 15 vuotta täytettyään hän saa lopultakin uida pintaan ja tarkastella meren ulkopuolista maailmaa, joka herättää ihmetystä ja kaipausta. Kun myrsky nousee, merenneidon tarkkailema laiva haaksirikkoutuu ja hän pelastaa suloisen prinssin hukkumasta. Rakkaus - yksipuolinen - syttyy, eikä jätä merenneitoa rauhaan. Meren noidan taikakeinojen ja omien uhraustensa avulla hän saa mahdollisuuden voittaa itselleen sekä prinssin rakkauden että ihmisyyden, jonka merkkinä on kuolematon sielu. Perinteistä happy endiä ei kuitenkaan ole tarjolla, vaan prinssi valitsee puolisokseen naapurivaltakunnan prinsessan, ja pienestä merenneidosta tulee lopulta ihmisen sijaan ilman tytär: luvassa on kolmesataa vuotta hiljaisia hyviä tekoja kuolemattoman sielun ansaitsemisen vuoksi.
En ole pitkiin aikoihin lukenut satuja, ja sen kyllä huomasi. Laji on käynyt hieman vieraaksi, ja sen sijaan, että olisin osannut heittäytyä sadun vietäväksi, sen opetuksellinen ja suorastaan osoituksellinen sanoma alkoi kaihertaa. En ole ihan varma, haluaisinko levittää eteenpäin ajatusta siitä, kuinka kuolemattoman sielun voi hankkia vain elämällä ylhäältä päin annettujen sääntöjen mukaan tai kuinka jokaisen on syytä pysyä lestissään - enemmän tavoitteleminen johtaa kipuun ja tuhoon.
Tässä alkuperäisessä sadussa pienen merenneidon metamorfoosi kuvataan huomattavasti Disneytä raaemmin, joskaan ei tämäkään mitään K18-kamaa ole. Merenneito itsessään on sympaattinen hahmo, mietteliäs ja hiljainen, valmis uhrauksiin - joskin tavoitteenahan hänellä lopulta on oman onnensa (ja sen sielun) saaminen. Ehkä siksi hänelle ei aivan onnellista loppua suodakaan.
Teki hyvää lukea pitkästä aikaa satu. Tajusin, että olen tainnut lukea niitä loppujen lopuksi aika vähän. Olen kyllä käynyt jonkin folkloristiikan ja suomalaisen folkloren kurssin, joten olen joutunut pohtimaan sitä, millaisia sadut ovat - mutta en ole tutustunut niihin itsessään. Hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeitä sadut ovat kirjallisessa perinteessä, ja mitä kaikkea niistä voi saada irti. Ihan ilman mitään opiskeluintressejäkään.
Kiva, että osallistuit haasteeseen. Minulle tämä Andersenin Pieni merenneito on tuttu lapsuudestani, olin jo lukiolainen kun Disneyn versio tästä tuli. Muistan olleeni aika lailla ällikällä lyöty Disneyn onnellisesta elokuvasta, mutta nykyisin oman esikouluikäisen tyttäreni myötä Pieni merenneito alkaa olla minulle yhtä kuin Ariel. Andersenin sadut ovat usein aika surullisia, mutta mieleenjääviä.
VastaaPoistaFolkista tuli mieleeni, että Satu Apo piti joskus satukurssin, jossa vertaili Disneyn versioita kansan- ja Grimmin satuihin. Se oli mielenkiintoinen ja hauska kurssi. :)
Uskon, minäkin olen nimittäin vähän ällikällä näin jälkikäteen, vaikkei disneymäinen pehmentäminen mikään ihan tuore havainto minulle olekaan :D Se jaksaa kuitenkin aina yllättää uudestaan!
VastaaPoistaVoi, kuulostaa mielenkiintoiselta kurssilta! Harmi, ettei Tampereella ole mahdollista tehdä kuin yleisen etnologian perusopinnot, joihin siis kuuluu vain pari pikkukurssia folkloristiikkaa. Ehkä jatkan sillä puolella ihan vain omaksi ilokseni joskus :)
Hieno pohdinta pienestä Merenneidosta. Nämä Disney-"vesitykset" ovat tosiaan välillä aika hurjia, mutta itse olen yrittänyt ajatella niitä vähän erillisinä satuina. Esimerkiksi Disneyn ja alkuperäisen Tuhkimonkin ero on aika hurja.
VastaaPoistaMinä olen huomannut että olen itse vähän huono lukemaan satuja, siis itselleni, mutta kuuntelen kyllä mielelläni jos mies lukee. Tai luen miehelle mielelläni, se tuntuu jotenkin luontevammalta. :)
Niinpä, erillisinä niitä varmaan kannattaakin ajatella, ja itsekin niin teen. Satu on satu ja Disney on Disney. Tosin joskus ärsyttää ihan tuhottomasti se, kuinka helposti unohdetaan, mistä ideat alunperin ovat tulleet eli tavallaan viedään kunniaa sadun alkuperäiseltä tekijältä. Tietysti sitäkään ei aina edes tiedetä esim. kansansatujen kohdalla. Ja kaipa tärkeintä on, että hyvä satu jatkaa elämäänsä muodossa tai toisessa. :)
VastaaPoistaMinäkin tykkäisin varmasti enemmän lukea satuja jollekulle ääneen. Nyt se ainakin tuntuu mukavalta idealta, kun pelkoa leipiintymisestä ei toistaiseksi ole ;)
Mukava, että teit haasteen perinteisestä sadusta. Minulla lähti rönsyilemään ja itse lähdin haahuamaan, vaikka oli selvät sävelet, mistä sadusta haluan postauksen tehdä.
VastaaPoistaPitäisi ottaa satuja perätysten. Kun on pitkään taukoa, tulee tunne että lukee vanhahtavaa tekstiä opetuksineen. Rinnakkain voisi lukea eri maiden satuja, eläinsatuja ja toisaalta esimerkiksi Grimmiä alkuperäisversioina tai Tuhannen ja yhden yön satuja. Kirja on minulla seisonut nyt luvussa lähes puoli vuotta. En yhtään ymmärrä, miksi en saa kirjaa luettua.
Näinpä! Minun satukokemusmaailmani rajoittuu aika tiukasti länsieurooppalaiseen ja suomalaiseen perinteeseen, esim. Tuhannen ja yhden yön sadutkin ovat aika vieraita, saati sitten kun liikutaan vielä kauemmas. Satuprojekti pystyyn, eihän siinä muu auta.
VastaaPoista