Haaveita, haaveita

Lumikko haaveili blogissaan lokakuussa ja kehotti tarttumaan haasteeseen, jos haaveilututtaa. Itsehän olen melkoinen taivaanrannanmaalari, ja höyryävän elämän keskellä tekee todellakin aina silloin tällöin mieli haaveilla. Kokeillaan! Nämä eivät ole missään ehdottomuusjärjestyksessä, vaan haaveilen kaikista melko tasapuolisesti.

Kuva täältä.

Haaveilen matkustavani Wieniin. Olen haaveillut siitä noin vuodesta 1998 tai niiltä main, jolloin näin ihanan Rakkautta ennen aamua -elokuvan. Suloinen rakkaustarina sai teini-minut myös ajattelemaan, että kenties löydän joskus jostain vielä komean itävaltalaisen miehen. En tiedä miksi, elokuvan henkilöthän eivät edes ole itävaltalaisia. Mutta eiväthän haaveet ole välttämättä rationaalisia? (Ja kyllä, olen oikein tyytyväinen nykyiseen kotimaiseen malliin.)

Haaveen toteutuminen on kerran ollut todella lähellä: kesällä 2005 olin interraililla ja majailin Berliinissä, josta olisi ollut mahdollista matkustaa helpohkosti Wieniin. Junalipussani oli vielä voimassaoloaikaakin. Mutta sitten ihastuin Berliiniin ja jäin luuhaamaan sinne siihen saakka, kun oli lähdettävä kotimatkalle. Viime keväänä kävin Wienin lentokentällä, kun palasin kaksiviikkoiselta Erasmus-kurssilta Klagenfurtista ja vaihdoin lentokonetta. Ehkä tapaan kaupungin joskus vielä ihan oikeasti.  

Kuva täältä.

Haaveilen toisesta kissaystävästä. Kissani Riesa on nimensä veroinen, kohta 7-vuotias graniitinharmaa kuningatar, josta olen tänne joskus kirjoittanut enemmänkin. Tiedän, ettei ole mitään järkeä tai käytännön mahdollisuuttakaan ottaa uutta kissaa, monestakaan syystä, mutta siksi tämä onkin haave. V ei ole yletön eläinten ystävä, mutta hän ja Riesa tulevat pakon edessä toimeen jotenkuten. Riesa noin yleisesti ottaen ei oikein perusta miehistä. En tiedä miksi. Eikä sen puoleen ole muutenkaan mikään ihmisten ystävä, paitsi minulle. Jos haaveeni toteutuisi ja meille tulisi toinen kissa, se olisi ehdottomasti musta ja sen nimeksi tulisi Mustapekka. (Tämä on suoraa seurausta Youtuben kissavideoista. Kiitos niistä.) En ole vieläkään uskaltanut lukea tämän viikon MeNaisissa olevaa juttua eläinten hautausmaasta. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun pillitän kuolleesta eläinystävästä kertovan lehtijutun äärellä. Huoh.

Kuva täältä.

Haaveilen juoksuharrastuksen elvyttämisestä. Pääsin siinä jo hyvään vauhtiin toissavuonna, mutta valitettavasti syystä tai toisesta into hiipui. En ymmärrä miksi, olin typerä. En missään vaiheessa ole ollut superjuoksija todellakaan, mutta tunnin lenkki kuitenkin onnistui suhteellisen hyvällä vauhdilla. Tiedän, ettei siihen tarvita muuta kuin lenkkareiden vetäminen jalkaan, alkukankeuden (lähinnä henkinen) ylittäminen ja sisua, mutta jotenkin se aloittaminen on niin hankalaa. Etenkin kun muistaa, miten hyvällä mallilla homma jo parhaimmillaan oli. Ehken aivan maratonkuntoon pääse koskaan, mutta ensi kevään naisten kymppi voisi olla hyvä ensimmäinen tavoite. Eipä tästä ainakaan enää nuorene tai vetreydy. Huoh tähänkin.

Kuva täältä.

Haaveilen kirjoista, lukemisesta, uusista hyllymetreistä ja omasta kirjastohuoneesta. Varmaan suuri yllätys. Kirjoja ei voi ihmisellä liikaa olla, paitsi muuttopäivinä. Kykenin jo aika hyvin (V:n uhkailun ja kiristyksen myötä) olemaan kirjanostolakossa, mutta repsahdushan siitä on seurannut. Rakastan kirjoja esineinä ja haluan niitä kotiini. Olisi ihanaa jos voisin järjestää ne kunnolla näkyviin, saisin omassa rauhassani lukea niitä, katsella niitä ja kosketella niitä. Tällä hetkellä kirjani ovat kahdessa kirjahyllyssä kahdessa rivissä, pinottain ja poikittain, enkä ole tilanteeseen tyytyväinen. Paljon on kiinni omasta viitseliäisyydestäkin, ja ehkä saan itseni lähiaikoina potkittua tarttumaan toimeen ja tekemään asialle jotakin. Myönnän suoraan olevani todella laiska missään kotitöissä tai järjestelyä tai viitseliäisyyttä vaativissa toimenpiteissä. En ole perinyt äidin puolelta tornionjokilaaksolaista siisteysgeeniä, jonka vaikutuksesta kodit pidetään niin siisteinä, että lattialta voi syödä. Onneksi/sääli? Kirjoihin tämä asia ei aivan suoraan vaikuta, mutta olisi silti ihanaa saada kokoelma säälliseen kuntoon.

Ah, heti tuli hieman valoisampi mieli. Haaveilu on lauantai-iltapäivän(kin) suola, ehdottomasti!