Kulutin tänään elämästäni yhdeksän tuntia ja 26,53 euroa siihen, että kuuntelin erityispedagogiikan luennolla sitä samaa jargonia, jota on jauhettu jo edellisen 17 opintopisteen verran. Innostuin viime syksynä yliopistoni tarjoamista erityispedagogiikan perusopinnoista, ja aloin tahkota opintojaksoja läpi enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Erityisesti käyttäytymisen häiriöitä käsitellyt kurssi jäi mieleeni vahvana, informatiivisena ja hyödyllisenä kokonaisuutena, sillä sieltä sai ihan oikeita työkaluja sen pohtimiseen, miksi ja miten joillain lapsilla ja nuorilla elämä menee päin prinkkalaa, ja mitä ope voisi siinä sopassa sanoa tai tehdä. Valitettavasti siihen se jäikin, sillä loput tentit ja kurssit ovat tuntuneet lähinnä ajanhukalta. Sen toistelulta, kuinka erityisopetuksessa olevilla oppilailla on niin vaikeaa. Niin vaikeaa.
Aihe yleisesti on tärkeä ja mielenkiintoinen, mutta esitystapa nyppii. Olen ehkä kyyninen, mutta en osaa ajatella tehostetun tai erityisen tuen piirissä olevien oppilaiden olevan aivan yksiselitteisesti uhreja. En kiellä, etteikö koulujärjestelmä ja yhteiskunta olisi epätasa-arvoinen tietyissä asioissa ja etteikö parannettavaa olisi asenteissa, käytännöissä, toimintatavoissa ynnä muissa, mutta ajattelutapa, jonka mukaan esimerkiksi maahanmuuttajaoppilas, vammainen oppilas, käytöshäiriöinen oppilas tai kuka tahansa muu tukea tarvitseva oppilas olisi aina altavastaaja ja päähänpotkittu, ei vain tunnu todenmukaiselta. Myös uhri voi olla ilkeä, päähänpotkittu saattaa olla kusipää, tukea tarvitsevalla voi olla niin paha asennevamma tai motivaatiopula, ettei siihen mikään auta. Eivät ne ole mitään herranterttuja, vaan tavallisen erikoisia, erikoisen tavallisia, lapsia ja nuoria.
Minusta pelkällä pään silittelyllä ja ymmärtämisellä ei pitkälle pötkitä. Pitää tarttua härkää (ja ongelmia) sarvista ja käydä asioiden kimppuun. Asettaa rajoja, esittää vaatimuksia, sopia säännöistä, rakentaa auktoriteettia, jakaa sanktioita, palkita. Aina ei voi antaa erivapauksia, vaikka se kovin ymmärtäväistä olisikin.
Sanottakoon, etten tosiaan ole ollut kentällä tekemässä töitä erityisopetuksen parissa, mutta joskus niin ehkä vielä käy. Ehkä en tiedä yhtään, millaista todellisuus on. Ehkä se joskus selviää minulle vielä aikamoisella kolinalla. Ehkä olen kaikessa ylemmyydentunnossani nimenomaan itse se idealisti. Ehkäpä. Siihen saakka haluan rakentaa ajatusmaailmaani siltä pohjalta, että koulussa on toimittava reilusti mutta ronskisti. Niin, ettei mitään apinalaumaa päästetä riehumaan miten sattuu, muttei sen enempää kehitellä Hitler Jugendin alajaostoakaan. Jossain siellä välimaastossa on toivottavasti olemassa sellainen vaihtoehto, joka takaa kaikille Suomen lapsille ja nuorille reilun ja turvallisen koulun. Ilman tukkapöllyä, mutta vapaana päänsilittelystä.
Ehkä pitäisi kirjoittaa tämä siihen viheliäiseen oppimispäiväkirjaan mielummin kuin tänne.
Kiinnostava teema, sillä luen juuri Ann Heberleinin kirjaa pahuudesta. Siinä yksinkertaistettuna on lähtökohta juuri siinä, että onko pahantekijä uhri vai paha. Pohjoismainen sosiaalipolitiikka on vuosia suosinut uhri -käsitettä, mutta ainakin Ruotsissa, joka on kirjailijan kotimaa, ovat tuulet jo kääntyneet.
VastaaPoistaHeberlein itse pohtii, miten suurimmat pahuuden ruhtinaat kuten se Itävallan Fritz yms. voitaisiin selittää uhri -käsitteellä, vaikka tämä hirviö itsekin yritti oikeudessa vedota siihen, että kaikki johtuu siitä, kun 'isä oli natsi'.
Minä en hyväksy uhri-käsitettä selitykseksi pahaan, etenkään jos kyseeseen tulee muihin kohdistuva fyysinen väkivalta, kidutus, elävältä hautaaminen etc., joista kaikista näistä voi kirjassa lukea.
Tästä olisi paljon sanottavaa...
Tyttäreni joka opiskelee uskontotieteitä ja filosfiaa, haluaa Heberleinin kirjan heti kun se minulta joutaa. Siinä on paljon, joka saa sielun huojahtamaan.
Kiinnostavaa tekstiä! Meillä on harmittavasti aineenopepuolella vain se yksi erityispedan kurssi,josta minulle hyödyllistä oli lähinnä se ryhmöosuus.
VastaaPoistaMutta niin. Ei sillä silittelyllä kyllä pärjätä, samaa mieltä, vaikken kentällä olekaan toiminut.
Leena: Kiitos kirjavinkistä! Pahuus on aihe, joka minuakin kiinnostaa, joskin myös pelottaa. Kun on turruttanut aivojaan vuosikausia väkivaltaviihteellä, unohtaa joskus - ihan oikeasti! - miten paljon mielikuvituksekkaampia oikeat ihmiset oikeassa maailmassa ovat mitä tulee siihen, kuinka satuttaa muita. Minä vastustan uhri-stigmaa sen takia, että se ei ole lopulta hyödyksi tai avuksi kellekään, vaan leimaa ihmisen avuttomaksi, toimintakyvyttömäksi ja toisten armoilla olevaksi. Voi, minä haluaisin olla myös uskontotieteilijä! Mutta historioitsija minusta nyt taitaa sitten tulla... Ehkä siksi teenkin gradun kanssa niin suuren poikkitieteellisen loikan hyvittääkseni tätä itselleni. ;)
VastaaPoistaLinnea: Meillä oli myös pedagogisissa yksi valinnainen erkkapedan kurssi, jota minä en edes käynyt, koska olin tosiaan aloittanut tuon ylimääräisen perusopintokokonaisuuden. Enemmän pitäisi olla, ehdottomasti, koska se on jo niin arkea jokaisen opettajan työssä uuden kolmiportaisen tuen ja inkluusion yms. takia. Minua eniten harmittaa se, että noista 25 opintopisteestä voisi saada tosi paljon irti, mutta näillä eväillä se ei oikein onnistu. Ehkä jatkan aineopintoja joskus täydennuskoulutuksena jossain muualla - ehkä asiat ovat siellä toisin.
Nimenomaan: Dekkarit ja muu jännityskirjallisuus tai elokuvat eivät ole mitään verrattuna oikeaan pahuuteen. Silti on kiinnostavaa, että Heberlein ottaa dekkaristiesimerkikseen juuri hänet, jota en voi olla lukematta ja joka mielestäni kuvaa täydellistä, sosiopaattista rikollista, puhdasta pahaa, kovimmin/parhaiten. En vesitä nyt etukäteen kertomalla, sillä olen vasta kirjan puolivälissä ja luen samalla Romanoveja, joka on intohimoaiheeni.
VastaaPoistaToisaalta Herberlein itse on nykyään minulle järkyttävän kiinnostava rohkeutensa takia. Joudun vain lukemaan osissa tämän Pieni kirja pahuudesta, sillä en ole mikään kova likka kestämään oikeaa pahuutta. Toisaalta: Kyllä minä tämän postaan ennen joulurauhaa;-)