Kansanuskon päivä ja harmaiden aivosolujen liikehdintää

Olin päiväreissulla Tukholmassa. Kaupunki oli kaunis ja syksyinen. Aikaa oli jokunen tunti, ja se kului Gamla Stanissa kierrellen. Ihan mukavaa matkustella, kun ei ole pakonomaista suorittamisen tarvetta. Mitä nyt olin vakaasti päättänyt, että löydän kivaa shoppailtavaa. (Lopputulos: yksi joululahja, yhdet korvikset, lompakko V:lle ja laivan tax freestä litra Absolut-vodkaa ja Toblerone-pötkö.)

Tänään menin melkein suoraan laivasta SKS:n tiloissa järjestettyyn Kansanuskon päivään, jossa kuuntelin mielenkiintoisia luentoja kansanuskon näkökulmasta naisiin, miehiin ja seksuaalisuuteen. Aihepiiri liittyy graduuni, tai oikeammin graduni liittyy aihepiiriin, ja kiltti opiskelutoverini vinkkasi tapahtumasta minulle (kiitos!).

En ehtinyt tosiaan aivan kaikkia settejä kuulla, mutta ne, joihin osallistuin, olivat paikallemenon arvoisia. Laura Stark esitelmöi naisen väestä, vitun vihoista ja naisten sukupuolielimiin liittyvästä suomalaisesta ja karjalaisesta kansanperinteestä. Opin esimerkiksi, että naisen genitaaleille on löydetty jotain 800 eri nimitystä suomalaisesta kansanrunoudesta. (On miehillekin suunnilleen saman verran, ei kannata huolestua.) Omia suosikkejani ovat krunsmyyrä ja fluttuskamari. Vittu ei sen sijaan vielä ennen sotia ollut missään määrin yhtä ikävä sana kuin nykyisin, vaan aivan neutraali nimitys naisen värkille. Kiinnostava tieto oli, että eteläeurooppalaisessa kulttuuripiirissä haistatellaan miehen sukuelimillä, ei naisen, kuten Suomessa tehdään. Tämä voinee liittyä siihen, että Suomessa (noin yleistäen) nainen on nähty enemmän vaimouden ja kumppaanuuden kautta ja siten seksuaalisempana olentona kuin eteläisessä Euroopassa, jossa nainen on ennen kaikkea äiti. Oli miten oli, aihe on todella mielenkiintoinen.

Risto Pulkkinen esitteli kuulijat Carl Axel Gottlundille, melko omaperäiselle folkloristiikan kenttätyöpioneerille, joka jäi aikanaan (1796-1875) pahasti Lönnrotin ja kumppanien varjoon. Hän keräsi kansanperinnettä niin kotiseudullaan Juvalla kuin Ruotsissa ns. metsäsuomalaisten parissa. Gottlund oli melkoinen häntäheikki ja on kuvannut sekä henkilökohtaisissa että kenttäpäiväkirjoissaan sumeilematta paikallisten tyttöjen kanssa harrastamaansa sukupuolielämää. Hän myös julkaisi vuonna 1840 Kalevalan kilpailijaksi tarkoitetun Runola-nimisen eepoksen, joka herätti ilmestyessään paheksuntaa ja vahvaa kritiikkiä ennen kaikkea eroottisuutensa vuoksi. Vaikka Gottlundista piirtyikin hieman arveluttava kuva (ja sellaisena hänet myös aikanaan nähtiin - hän kritisoi voimakkaasti Kalevalaa, josta seurasi Pulkkisen sanoin "kulttuurinen itsemurha ja asema epähenkilönä"), hänellä oli myös pointtinsa: hän oli itse sitä mieltä, että kansantapoihin liittyvät asiat on esitettävä niin kuin ne ovat, tuomitsematta, sillä oma aikamme (tai hänen oma aikansa) ei ole sen vapaampi tulevaisuuden tuomioista.

Kaksi seuraavaa esitystä käsittelivät naisten kansanmusiikkiperinnettä. Galina Misharina kertoi valitettavan lyhyessä esitelmässään komilaisten naisten hääitkuista ja niihin liittyvästä tyttöyden menettämisestä ja uuteen statukseen siirtymisestä. Hänen jälkeensä korokkeelle asteli Karoliina Kantelinen, joka aloitti luentonsa päräyttämällä ilmoille oman versionsa vienankarjalaisesta joiusta. Melkoinen tapa kiinnittää kahvitauolta haahuillen palanneen yleisön huomio! (Olen myös hieman kateellinen: jonkunlainen huomionkiinnitysjippo voisi tulla hyvään tarpeeseen tulevaisuudessa teinien kanssa...) En tiennyt etukäteen tällaisesta kansanmusiikin osasta yhtään mitään, joten aihe oli varsin mielenkiintoinen. Joiut ovat olleet naisten aluetta, ja niissä on ollut pääaiheena jonkun tutun, naimattoman miehen toilailut. Sarkastisia pilkkalauluja siis, jotka laulettiin myös päähenkilön itsensä kuullen, mutta olivat myös keino välittää juoruja eteenpäin. Kyse on arkielämässä työn helpottamisena ja viihteenä käytetystä musiikkilajista.

Viimeisenä puhui Juha Pentikäinen, joka kertoi varsin henkilökohtaisia muistoja "elämänsä naisesta", Marina Takalosta ja tämän hallitsemista kansanperinteen piirteistä. Koko komeuden kruunasi havainnollistava esimerkki karhunpyllytyksestä, jossa siis talon emäntä on väkensä avulla suojannut karjansa karhulta ja muilta pedoilta pyllistämällä jokaiseen ilmansuuntaan pedon tappaman lehmän ruhon päällä.

Vickanin hääkirkko.

Graduni käsittelee näin ympäripyöreästi sokeltaen kansanuskon ja virallisen luterilaisen uskon näkemysten törmäämistä modernisoituvassa Suomessa. Siksi olen varsin kiinnostunut kansanuskosta ja uskontotieteestä ylipäänsä (vai onkohan gradun aihe löytynyt sittenkin enemmän yleisen kiinnostuksen kautta, ken tietää). On varsin virkistävää ihan piruuttaankin tehdä syrjähyppyjä "puhtaan" historiantutkimuksen puolelta etnologiaan ja uskontotieteeseen, vähän jopa folkloristiikkaan. Tai ehkä olen vain kovin muodikas ja poikkitieteellinen, käy se niinkin.

Olen joutunut miettimään paljon omaa suhdettani kirkkoon ja uskontoon. Itse en tunnusta mitään uskontoa, ja olen huomannut, että nykyisin olen todella kriittinen, kun tulee puhe suomalaisista uskontoon liittyvistä perinteistä tai ylipäänsä suomalaisesta uskonnollisuudesta. Vaikkei tutkimukseni ole vielä lähellekään valmis, uskallan jo sen perusteella väittää, ettei ole missään määrin järkevää luulla, että voitaisiin puhua yhtenäisestä uskonnollisesta perinteestä Suomessa. Sellaista ei ole. Alueelliset erot ovat olleet ja ovat epäilemättä edelleen aivan valtavia, aiheessa kuin aiheessa. Muista eroista puhumattakaan. (Esimerkiksi tutkimani aineisto on osannut kertoa, kuinka valtavan erilaisia papit ovat olleet niin luonteeltaan kuin toimintatavoiltaan ja siten vaikuttaneet seurakuntalaisten elämään ja käsityksiin elämästä aivan ratkaisevasti nimenomaan persoonallaan.) En nyt sano, että näin edes virallisesti väitettäisiinkään, mutta joskus tuntuu, että arkielämässä törmää aivan ihmeellisiin oletuksiin esimerkiksi siitä, kuinka kunnon suomalaisen luterilaisen pitäisi elämässään tehdä ja ajatella ollakseen jotenkin oikeanlainen. Saati sitten, kun pidetään hengenhädässä kiinni perinteistä, joiden alkuperäinen merkitys ja tarkoitus on aikaa sitten unohtunut - ja kauhistellaan, jopa tuomitaan niitä, jotka sellaisista perinteistä luopuvat tai toteuttavat niitä toisin.

Kansanuskon sulautuminen ylhäältä päin annettuun ja viralliseksi määriteltyyn uskontoon on todella mielenkiintoinen ilmiökenttä, josta en koskaan tule tietämään tai ymmärtämään kaikkea. Toistaiseksi sen parissa on ollut aivan hurjaa seikkailla, ja olen onnellinen, että sitä on mahdollista tutkia: muistitietoa ja muita aineistoja on kerätty huolellisesti ja säilytetty hyvin, joten tällainen graduntekijäplanttukin saa rauhassa vaivata aivosolujaan ja koettaa kirjailla ajatuksiaan jotakuinkin ymmärrettävään ja perusteltuun muotoon. Uskontotieteilijähän en siis ole, vaan koetan ymmärtää ilmiötä historiantutkimuksen kautta. On jännittävää huomata, kuinka paljon kansanuskoksi määriteltävää ainesta on kulkenut sulassa sovussa luterilaisen, ehkä jotenkin puhdasoppiseksi koetun rinnalla. Ja kuinka siitä eivät kaikki papitkaan ole välittäneet pennin vertaa: kokonaisuus on ratkaissut.

Tarkoitukseni ei ole mitenkään tyrmätä uskontoa tai siihen liittyviä asioita, mutta koska itselleni on tärkeää olla kriittinen ja ainakin koettaa katsoa elämää useasta eri näkökulmasta, kaikenlainen uskonnollinen kiihkoilu nostattaa aina karvat pystyyn. Ymmärtääkseni tarkoitus olisi kuitenkin löytää merkitystä nimenomaan omalle elämälle ja sen järjestykselle, yhteisille asioille ja ihmisyydelle. Ja sitä koetan gradussanikin jotenkin kaivaa esiin. (Ja siihen tämänpäiväinen Kansanuskon päivä antoi taas hyvää potkua.)