Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Helmet-lukuhaaste 2016 alkaa vedellä viimeisiään. Kaksi kohtaa vielä puuttuu ja nyt enää yksi, sillä sain luettua kohtaan 40. Eläkeläisen suosittelema kirja lopultakin jotakin. Kysyin oloneuvoksena elelevältä appiukoltani jo alkuvuodesta jotakin kirjasuositusta, ja hän kehotti lukemaan Mika Waltaria. Selvä!

Waltari ei ole minulle aivan tuntematon. Sinuhe egyptiläinen oli huikea lukukokemus silloin neljä vuotta sitten. Viime vuonna luin omaan hyllyyn mummin jäämistöstä eksyneen Feliks onnellisen, joka ei ollut ihan niin huikea. Keväällä luin Istanbulin matkan innoittamana Lähdin Istanbuliin. Mutta siinä se, sen enempää en ole tätä kotimaista suurklassikkoa lukenut, höh!

Kirjastossa etsiydyin W-hyllylle ja kehtaan tässä tunnustaa, että nappasin sieltä kaikkein ohuimman Waltarin, joka paikalla oli. MarikaOksa oli suositellut minulle Komisario Palmun erehdystä, mutta koska sitä ei silloin ollut saatavilla, käytin "ohuin mahdollinen" -strategiaa.

Päädyin siis lukemaan Neljä päivänlaskua, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1949. Se on romaani romaanin kirjoittamisesta, vuodesta, jolloin Waltari kirjoitti Sinuhe egyptiläistä. Kyse ei kuitenkaan ole päiväkirjasta, vaan fiktiosta, ja varsin villistä sellaisesta.

Naulakauppiaan ammattiin kyllästynyt mies alkaa kirjoittaa mielessään kolisevista egyptiläisistä romaania. Vaimo ja tytär puuhailevat omiaan. Oma sydän on jäänyt vahingossa naispuolisen ystävän pielukselle, ja ilman sydäntä on hieman orpoa. Perhe lähtee viettämään kesää maalle, teksti etenee ja mielikuvitus laukkaa. Lopulta sydän on kuitenkin saatava takaisin, oman ja perheen hyvinvoinnin vuoksi, mutta myös siksi että romaani tulisi valmiiksi.

Jotenkin oli hankalaa päästä tämän kirjan maailmaan, vaikka mittaa on vain 138 sivua. Teksti tempoilee sinne tänne ja sen seassa olevat loppuviitteet sotkevat lukemista. Tyylissä on selkeää symbolismia, mutta olin lukiessani liian väsynyt jaksaakseni pohdiskella lukemaani tarkemmin hengessä "Mitä tämä kaikki oikeasti tarkoittaa?". Puhuvat eläimet, sienten syöminen ja monenlainen metsän aiheuttama homma hymähdytti.

Paikoin Waltarilla on tässäkin romaanissa hienoja lauseita ja ajatuksia etenkin mielikuvitukseen liittyen. Onko ihminen ja hänen työnsä koskaan valmis – kannattaako edes olla? Vai onko valmiiksi tuleminen lähinnä valmiutta kuolla pois? Lohduttavaa, että voi ajatella keskeneräisyyden olevan valmiutta tavoiteltavampaa.

En kokenut suuria hetkiä tämän romaanin parissa, lähinnä se oli pakkopullaa. Tulipa kuitenkin luettua. Seuraavaksi luen Waltarilta rohkeammin jotain paksua!

Nyt Helmet-haasteesta puuttuu enää yksi kohta eli 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja. Suunnitelma on jo...!


Mika Waltari: Neljä päivänlaskua
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2003 (1. painos 1949)
138 s.

Kirjastosta.

_______

Seitsemäs lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.