9. joulukuuta 2016

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus



Purppuranpunainen hibiskus on kirja, jota olen vältellyt jo pitkään. Väkivalta, alistaminen ja kiihkeä uskonnollisuus ovat aiheita, jotka eivät aina toimi kirjallisuudessa, sillä niillä on helppo mässäillä ja toisaalta ne turruttavat lukijan helposti.

Chimamanda Ngozi Adichie ei kuitenkaan sorru helppoihin ratkaisuihin esikoisteoksessaan. Hän kyllä kertoo teini-ikäisen nigerialaistytön Kambilin tarinan perhehelvetistä, mutta tekee sen hienovireisesti ja taitavasti. Kambili elää isoveljensä Jajan kanssa perheessä, jota hallitsee despoottinen isä Eugene. Isä on yhteisönsä tunnustettu ja arvostettu jäsen: hyväntekijä, lahjoittaja, epäoikeudenmukaisuutta ja korruptiota vastaan taisteleva toisinajattelija.

Kotona isä on väkivaltainen hallitsija, jonka nyrkistä ja vyöstä maistavat vuorotellen lapset ja vaimo. Kambili ja Jaja elävät tiukasti rakennetun lukujärjestyksen mukaista elämää, ja koulussa heidän on oltava parhaita. Rukoukset on ajoitettava kuten kuuluu, eikä mistään velvollisuuksista voi laistaa.

Kun nuoret saavat mahdollisuuden vierailla liberaalin tätinsä Ifeoman ja serkkujensa luona Nsukkan yliopistokaupungissa, elämä saa uuden värin ja näkökulman. Aikuistuminen on edessä, väistämättä.

Purppuranpunainen hibiskus vetää mukaansa vastahakoisenkin lukijan, niin eläväksi Adchie on miljöönsä ja henkilönsä rakentanut. Ruoan tuoksu tulee nenään asti, paatoksellisen jumalanpalveluksen kuulee korvissaan, Kambilin äidin pienet posliiniesineet välkkyvät jossain katseen reunoilla. Kirjan kuvaama maailma on kaukana omastani: se on maantieteellisesti kaukana, mutta yhtä lailla sen henkinen ympäristö on aivan muuta kuin missä elän. Vahva uskonnollisuus, äärimmäisen kunnianhimoinen opiskelu, ylellinen ja etuoikeutettu elämä ja perheessä vallitseva kauhun tasapaino vievät sellaisille elämänalueille, joita en tunne. Adichie tekee ne näkyviksi ja koettaviksi.

Kristiina Savikurjen suomennos on toimiva ja uskon sen välittävän alkuperäisteoksen kielen sellaisena kuin on tarkoitus. Eksoottiset kasvit ja ruoat, nigerialaisen kansanuskon elementit, vaatteet ja tavarat muodostavat osan tarinaa, eivät toimi vain lavasteina. Muutos ja kohtalon uhmaaminen nousevat teemoina Purppuranpunaisen hibiskuksen keskiöön, ja tarinan rytmi ja jännite tukevat niitä.

Vaikuttava kirja, jonka oli jo aika tulla luetuksi ennakko-oletuksista huolimatta tai juuri niiden vuoksi.


Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Suomennos: Kristiina Savikurki
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Otava 2010
328 s.
Purple Hibiscus (2003)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla muun muassa: Reader, why did I marry him?, Tarukirja, Kirja vieköön!, Hurja Hassu Lukija, Villasukka kirjahyllyssä, Mari A:n kirjablogi  

Ruksaan tällä Helmet-haasteesta kolmanneksi viimeisen kohdan 27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjaherbario-haasteeseen saan viidennen suorituksen Hibiscuksella ja pääsen näin välttävällä arvosanalla läpi vuoden lopussa loppuvasta haasteesta, huh!

Tämä on toinen lukemani kirja Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteeseen.

14 kommenttia:

  1. Luin tämän enkuksi joskus ja pidin kovasti. Nostan hattua Adichielle siitä, ettei hän sorru herttaiseen siirappimaisuuteen ja ”ihmeparantumisiin”. Isän käden jälki – sekä henkinen että fyysinen – ei poistu koskaan Kambilista. Se kulkee hänen mukanaan kirjan loppuun saakka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä, jälki pysyy ja syveneekin. Toisaalta Kambilin suhde isäänsä tuntuu aidon ristiriitaiselta: kunnioitus, pelko ja rakkaus samassa.

      Poista
  2. Samaa mieltä, todella hieno teos. Olen pannut merkille useammassakin afrikkalaisessa kirjassa, että koulutuksen merkitystä korostetaan kovasti. Jännä myös huomata, että siinä missä tämä teos kommunikoi Acheben Kaikki hajoaa -teoksen kanssa, niin sitten taas Chika Unigwen Black Sisters Street -romaanista löytyy viittauksia tähän Hibiskukseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostava juttu nuo esiinnostamasi viittaukset. Pitäisi lukea paljon enemmän kirjallisuutta Afrikan eri maista kuin tällä hetkellä luen.

      Poista
  3. Uskomaton kirja ja tämän luettuani luin perään muutkin Adichien suomennokset. Tästä kirjasta jäi mieleeni vahvasti isän tausta ja isoisä, joka ei ollut siirtynyt kristinuskoon. Lapset saivat vierailla isoisän luona vähän aikaa. Siinäkin näkyi isän henkinen pienuus, kun hän rajoitti pois lapsilta afrikkalaiset sukulaiset, kulttuurin ym. Todella kammottava isähahmo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota Eugenen käytöstä on mahdotonta ymmärtää ja kuitenkin siinä on oma sisäinen logiikkansa. Mieleenpainuva hahmo ehdottomasti.

      Poista
  4. Tämä oli kyllä hyytävän vaikuttava teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kuitenkin samalla täynnä sävyjä ja toiveikaskin!

      Poista
  5. Luin tämän kirjan äskettäin ja se teki minuun vaikutuksen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että on muitakin myöhäisherännäisiä.

      Poista
  6. Vastaukset
    1. Luen kyllä lisää Adichieta, vakuutuin.

      Poista
  7. Adichie on upea kirjailija, pitäisi varmaan lukea uudelleen nämä kun siitä on jo niin kauan kun olen tämänkin lukenut. Taitava kirjailija, painavat teemat, mutta silti on onnistuttu välttämään sekä kliseisyys että liian syvissä vesissä uiminen, se on varsin taitavaa. Adichie on yksi lempikirjailijoistani, ja toivon, että häneltä saataisiin myös pian uuttakin luettavaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kliseiltä tosiaan vältytään, onneksi. Tuskinpa muuten olisin tykästynytkään, luulen. Luen kyllä lisää hänen tuotantoaan!

      Poista

Kiitos kommentistasi!