Eleanor Catton: Valontuojat

Eleanor Catton: Valontuojat
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: www.jennygrigg.com
Siltala 2014
724 s.
The Luminaries (2013)

Kirjakauppaostos.


Olen niin onnellinen, että luin tämän kirjan.

Se kiinnosti etukäteen, herätteli uteliaisuutta, arvellutti. Ostin sen jo kesällä lomalukemiseksi, mutta aloittaminen venyi, tietenkin. Alkuun tarina mietitytti, ei kiskonut mukaansa, pikemminkin hieman torjui. Mutta sitten, kauriin ollessa neityessä tai tähtien muuten vain sopivassa asennossa, olin todella syvällä 1860-luvun Uudessa-Seelannissa – enkä halunnut sieltä pois.

Mikä onni on saada lukea tällaista. Näin mehevää, täyteläistä, viihdyttävää ja haastavaa kirjallisuutta! Että sellaista kirjoitetaan ja suomennetaan, tuodaan kenen tahansa lukutaitoisen maan matosen saataville.

Mikä sitten puri, mikä vakuutti?

Valontuojat on kuin viktoriaaninen tiiliskivi. Siinä on mukana rikoksia, arvoituksia, rakkautta, epäsovinnaisuutta, toistakymmentä keskeistä henkilöä, petos, salaisuuksia, virheitä, hyviä ja pahoja tekoja. Oikeastaan kukaan ei ole lopulta sellainen, miltä ensin vaikuttaa, eikä mitään selitetä siten kuin aluksi olisi arvellut.

Walter Moody, joka saa olla tarinan järki, saapuu Brittein saarilta Uuden-Seelannin perähikiälle, Hokitikan pikkukaupunkiin onneaan eli kultaa etsimään. Ensimmäisenä iltanaan hän osuu hotellin oleskelutilassa neuvonpitoon, jonka ei ollut tarkoitus kuulua hänen korvilleen: kaksitoista hokitikalaista miestä on kokoontunut pohtimaan kaupunkia hämmentäneitä tapahtumia. Juoppo erakko Crosbie Wells on kuollut syrjäiseen mökkiinsä ja jättänyt jälkeensä valtavan kulta-aarteen. Kaupungin vaurain ja kenties pidetyin mies Emery Staines on kadonnut jäljettömiin. Kaikkien tuntema ilolintu Anna Wetherell on löytynyt yliannoksen opiumia ottaneena katuojasta – itsemurhaako yrittäneenä?

Tästä illasta tarina alkaa, ja Catton rakentaa sen ympärille uskomattoman hienon kokonaisuuden, joka pitää lukijan aistit valppaina ja muistin terässä. Aika kulkee kehää, jossa nykyhetki, tuleva ja mennyt limittyvät, ihmiset paljastavat todelliset kasvonsa, tapahtumasarjat saavat selityksensä, arvoitukset aukeavat ja uusia syntyy.

Valontuojat vaatii käsivoimia ja aivoja. Henkilökaarti on runsas ja tapahtumat sotkeentuvat toisiinsa, joten lukijan on oltava tarkkana. Catton kuvailee laajalti, ja 1860-luku piirtyy elävänä silmien eteen herrasmiehineen, raakalaisineen ja huijareineen. Hokitika on miehinen kaupunki, sen harvat naiset ovat pääasiassa prostituoituja tai hiljaisia vaimoja, ja tämäkin piirre tuo tarinaan aivan omanlaisensa vireen. Vaikka kultakuumeisen kaupungin elämä ei yleisesti ottaen ole suurinta mahdollista herkkua, pienet asiat voivat tehdä siitä lähes ylellistä. Pala opiumia, uusi mekko, Skotlannista saapuva viskilasti, korttipeli, uutiset maailmalta, varkain syntyvät ihmissuhteet... Kun pysyvää on vähän, pienikin tuntuu suurelta.

Oma ulottuvuutensa on tähtikartta, jonka perusteella Catton on tarinaansa rakentanut. Tarinan keskeiset kaksitoista miestä kuvaavat kahtatoista horoskooppimerkkiä, luvut lyhenevät symmetrisesti samalla kun niiden alkukuvailut pitenevät, ja tapahtumilla lie jonkinlainen yhteys tähtien todellisiin liikkeisiin 1860-luvulla. Itse en tosin tiedä tästä aiheesta juuri mitään, mutta olen valmis uskomaan Cattonin ratkaisuihin niitä lainkaan kyseenalaistamatta. Todettakoon vielä, että tämä romaani ei nyt siis ole minkään sortin astrologiaa tai muuta höpöä, ei hätää.

Valontuojista ei halua paljastaa liikaa, sillä tarina aukeaa kiehtovasti lukijalleen pala palalta. Se herättää uteliaisuuden ja antaa vastauksia. Se saa pohtimaan elämän haurautta ja arvaamattomuutta sekä ihmismielen loputonta luovuutta äärioloissa. Ja se nostaa syvän kunnioituksen niitä kohtaan, jotka ovat rohkeina lähteneet maailman laidalle etsimään onneaan vastoinkäymisistä piittaamatta.

_____

Toisaalla kirjoitettua: Lumiomena, Nenä kirjassa, Reader, why did I marry him?, Ullan luetut kirjat, Orfeuksen kääntöpiiri, Kirjakaapin kummitus, Kulttuuri kukoistaa, Ja kaikkea muuta, Lukuisa.