Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat
Ulkoasu: Kati Rapia
Teos 2014
344 s.

Arvostelukappale.


Anni on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa pohjoisessa, Tornionjoen varressa, lestadiolaisen elämäntavan ympäröimänä. Hänen perhesuhteensa eivät olleet helpoimmasta päästä, ja niinpä hän haluaa oman tyttärensä kohdalla tehdä asiat oikein. Tytär Mirka ei vain ole aivan tavallinen tyttö, vaan reagoi voimakkaasti nuoruuden huumaan ja epävarmuuteen sekä vanhempien avioeroon. Annilla on kova työ päästä yli oman parisuhteensa loppumisesta ja kun samalla pitäisi kannatella teinityttöä, voimat käyvät paikoin vähiin.

Anni tutustuu tarkemmin Laestadiuksen aatteisiin ja nykymaailmaan. Hän löytää yhden elämän netistä, deittipalstoilta. Samaan aikaan Mirkan koulunkäynti ja elämä menee entistä enemmän pieleen, ja vaikka hänet siirretään pienryhmään, ei tuki tunnu riittävän. Vasta omalaatuisen terapeutin Dimitrin luona Mirkan solmut alkavat aueta. Mutta onko tuki vilpitöntä ja ammattimaista, vai soivatko hälytyskellot jo?

Maria Peura on kiinnostava kirjailija. Olen lukenut hänen teoksistaan On rakkautes ääretön (joka ällötti ja vaikutti), Valon reunalla (johon ihastuin) ja Vedenaliset (jota lähes inhosin). Pidän Peuraa taitavana, haastavana ja lukemisen arvoisena kirjailijana, jota kohtaan voi aina osoittaa suuria odotuksia. Niin nytkin. Onnekseni odotukset myös täyttyivät.

Ja taivaan tähdet putoavat on alakuloinen ja vauhtiaan hurjasti kasvattava kertomus vallasta ja manipulaatiosta, identiteetistä ja perhesiteistä. Tässä tapauksessa perhesiteet ovat lähes palasina, eikä identiteettikään kovin helposti määrity, kellään. Sekä Annin että Mirkan osuudet ovat voimakkaita, vaikuttavia. Äiti kärsii omasta menneisyydestään, jolle ei osaa antaa anteeksi ja samalla rakentaa barrikadeja sujuvan nykyhetken ja itsensä väliin. Lapin karuus, uskonnollisen ja tiiviin kasvuympäristön kuvaus ja lohduton parisuhde ovat asioita, jotka saattaisivat väärin kohdeltuina tuottaa vain melodraamaa. Näissä käsissä niin ei käy, vaan Anni kuvataan ristiriitaisena ja monitasoisena naisena, monen roolin kantajana.

Mirka on nuoruudessaan hivenen karikatyyrimäisempi. Kapinoi, haraa vastaan ja samalla on niin vietävissä kuin epävarma teini vain voi. Hän on herkkä ja haavoittuva, muttei mielellään ota tukea vastaan, ei alkuun, ennen kuin... Manipulaatio on taitavasti käytettynä väline, jolla pääsee uskomattomiin tuloksiin. Niin on Mirkakin pian kudottuna seittiin, josta ei enää pääse pois – ehkei haluakaan.

Peuran kieli on elinvoimasta ja villiä. Vedenalisia lukiessani en pitänyt kirjan kielestä, se oli vaikeaa ja pakotettua eikä auennut minulle. Nyt Peura tuntuu tulleen lähemmäs, avanneen itseään, antavan tarinan kulkea. Mukana kirjassa on Lars Levi Laestadiuksen ajatuksia uskosta ja ihmisestä maailmassa, ja niiden kontrasti nykypäivän ajatusmaailmaan ja kieleen on kiehtova. Myös murteet puhuvat puolestaan: Annin kieli kulkee hoon päältä, Mirka on syntyperäinen pääkaupunkiseutulainen. Molemmat kielet ovat itselleni tuttuja, kumpaakin kuulen mielelläni myös kirjoitettuna. Peura osaa sen, mitä tekee.

Kirjan tunnelma on sekä pahaa aavisteleva että valoon päin kurkistava, pilkahdusta etsivä. Tunnelma tiivistyy ja kiristyy loppua kohden, pulssi kiihtyy, pahaa pelkää. Peura kietoo lukijan sormensa ympäri, antaa paljon, mutta jättää myös omaa pureskeltavaa. Loppuun päästyään kirja tekisi mieli aloittaa uudelleen alusta. Se on hyvän tarinan merkki.

Ja ne tähdet, eivät ne lopulta putoa. Sieltä ne katsovat taivaalta maan matosta ja valaisevat tietä, joka on välillä niin kovin kuoppainen. Edelleen.

_____

Muualla: Lapin Kansa, Savon Sanomat, Tuijata.

Kirja on luettua osana Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaa.