Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä.
Suomentaja: Juha Sainio
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2014
296 s.
Hitler's Furies. German Women in the Nazi Killing Fields (2013)
Arvostelukappale.
Naisnatsit. Natsinaiset. Keitä he olivat? Mitä he tekivät? Mikä heidän roolinsa oli Kolmannessa valtakunnassa? Millaisiin kauhutekoihin he kykenivät?
Hitlerin Saksassa naisen roolina oli ennen kaikkea olla äiti ja vaimo. Rotupuhtaita arjalaisia jälkeläisiä tuli tehdä mielellään sarjatuotantona, ja nainen oli natsi-Saksassa kauneimmillaan ollessaan raskaana.
Kuitenkin puoli miljoonaa saksalaisnaista lähti toisen maailmansodan aikana itään, Ostraumiin, erilaisiin tehtäviin. Suurin osa työskenteli sairaanhoitajina ja toimistotyöntekijöinä, mutta muitakin tehtäviä oli vartijoista viihdyttäjiin ja edustusrouviin. Monia nuoria naisia houkutteli mahdollisuus seikkailuun jossain oman pienen kotikylän ulkopuolilla. Lammaspaimenen tytär Erika Ohr oli yksi heistä. Hänestä tuli sairaanhoitaja Ukrainaan.
Toisilta taas natsien valtaannousu ja uudet lait veivät mahdollisuuden jatkaa jo valitsemallaan uralla, joten vaihtoehtojakaan ei ollut. Näin kävi esimerkiksi oikeustieteen opiskelijalle Annette Schückingille, josta ei tullutkaan tiukentuneiden säädösten vuoksi tuomaria vaan sodanaikainen sairaanhoitaja Ostraumiin.
Yhdysvaltalainen historian professori Wendy Lower on tutkinut pitkään natsi-Saksaa ja naisten roolia siellä. Hitlerin raivottaret on ilmeinen bestseller, jonka Atena on kustantanut tänä syksynä suomeksi. Kirja on pyörinyt esillä mediassa julkaisustaan alkaen ja näyttää pysyttelevän myyntilistojen kärjessä. Eikä ihme.
Aihe on poltteleva ja raflaava, ja se houkuttelee äärelleen oletettavasti varsin laajan yleisön. Tiedonintressiä toki suuresti kannatankin, lukeminen on hyvästä jne., mutta itse en lukiessani tätä teosta kokenut kovin suuria ahaa-elämyksiä. Pikemminkin hieman petyin.
Miksi? Ensinnäkin kirjan asenteessa on jotain häiritsevää. En tiedä, mistä olen tietoni tätä ennen ammentanut vai luulenko vain ammentaneeni, mutta ei minulle ainakaan ollut missään määrin epäselvää tai toistaiseksi paljastamatonta tietoa, että suuri määrä saksalaisnaisia osallistui toiseen maailmansotaan ja teki sodan aikana raakoja tekoja. Toki natsiaate kulminoituu nahkasaappaissa marssiviin miehiin ja naisten rooli kodin hengettärinä ja uuden polven tuottajina ja kasvattajina on mielikuvissa ja opitussa tiedossa vahva, mutta sotakoneisto vaati paljon työvoimaa myös rintaman ulkopuolelle, ja tietenkin suuri osa siitä oli naisia.
Toisekseen teksti on paikoin jossain määrin kauhistelevaa. Miten ne naiset nyt niin? Miten äiti ja vaimo voi tehdä niin kauheita tekoja? Eiväthän nyt naiset...! Kyse ei ole suorista lainauksista, huomautan, mutta lataus kirjassa on tähän suuntaan kallellaan. Se hämmentää minua. Pätevää tutkimusta on tehty ja sen tuloksia esitellään ja analysoidaan, mistä siis tulee tarve sotkea sukupuolinäkökulma mukaan etenkään tällä tavoin? Se, että joku saksalaisnainen on huvittanut itseään ja perhettään ampumalla juutalaisia kotinsa parvekkeelta on sairasta ja kammottavaa, mutta se ei ole sitä siksi, että tekijänä on nainen. Se on sitä siksi, että tekijänä on ihminen – joku sellainen kuin sinä tai minä. Se on hirveää.
Varsinaista tekstiosuutta kirjassa on hilkun vajaat 250 sivua, joten levottomampikin lukija jaksanee kirjan lukea. Toisaalta itse olisin mielelläni lukenut lisääkin, sillä aineksia pidempään kirjaan olisi luullut riittävän. Tässäkin muodossa kirja toki on kiinnostava katsaus natsi-Saksan naisiin ja naisten asemaan tuossa järkyttävässä järjestelmässä. Mutta jotain syvempää ja objektiivisempaa jäin kaipaamaan.
Aihepiiri saa mietteliääksi. Lower kirjoittaa pääasiassa varsin tavallisista naisista, jotka päätyivät natsikoneiston osasiksi kuka mistäkin syystä. Suurin osa kirjassa kuvatuista naisista ei siis missään nimessä ollut raivottaria tai muutenkaan henkisesti sairaita. Rikollisia kyllä, mutta he toimivat ohjeiden ja käskyjen mukaan määrätyllä omalla hierarkian portaallaan. Toki joukkoon mahtuu selkeää tyydytystä väkivallasta ja tappamisesta tehdyn tutkimuksen perusteella saaneita, ja heistä lukeminen saa aikaan epämukavan olon, mutta Lowerin esimerkeiksi nostamissa naisissa he jäävät vähemmistöön.
Yksi keskeinen asia, jonka Hitlerin raivottaret nostaa framille, on se, kuinka naiset pääsivät sodan jälkeen syyllisyydestä lähes kuin koira veräjästä. Henkisestä taakasta ei tämä kirja puhu, mutta esimerkiksi sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä naiset pääsääntöisesti vapautettiin syytöksistä. Todisteita puuttui, ne olivat vajavaisia tai epäluotettavia. Tämä jää kalvamaan mieltä. Onko tosiaan niin, että naisia ei tuomittu sodan jälkeen yhtä napakasti kuin miehiä ja mikä on todellinen syy sen takana? Johtuuko se sukupuolesta? Tätä pohdin vielä pitkän aikaa.
Hitlerin raivottaret tarjoilee kiinnostuneelle lukijalle melkoisen katsauksen natsi-Saksan syövereihin. Sen taustalla on perusteellinen tutkimustyö eri arkistoissa ja haastatteluja tehden. Aihe puolustaa paikkaansa kirjallisuuden jatkumossa, ja nostan aina hattua tasavahvalle yleistajuiselle tietokirjallisuudelle, nutinoistani viis.
_____
Muiden pohdintoja: Hyllytontun höpinöitä, Järjellä ja tunteella, Lukuneuvos sekä Jukka Petäjän kirjoitus Helsingin Sanomissa.
Hitlerin raivottaret on seitsemäs Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaan lukemani kirja. Lisäksi se sopii Ihminen sodassa -haasteeseen.
"Se, että joku saksalaisnainen on huvittanut itseään ja perhettään ampumalla juutalaisia kotinsa parvekkeelta on sairasta ja kammottavaa, mutta se ei ole sitä siksi, että tekijänä on nainen. Se on sitä siksi, että tekijänä on ihminen – joku sellainen kuin sinä tai minä. Se on hirveää."
VastaaPoistaHienosti sanottu!
Mä en ole vieläkään saanut kirjaa luetuksi. Sinun arviosi vahvistaa niitä ennakkomielikuvia, joita minulle on kirjasta syntynyt ja jotenkin niiden myötä into kirjan lukemiseen on hiipumistaan hiipunut. Luulen, että kuvaamasi asenteellisuus juuri tuon sukupuolinäkökulman kohdalla saisiniskakarvani pystyyn ärsytyksestä.
Oletko aloittanut? Tämä kyllä sujahtaa vauhdilla sitten, kun sen aloittaa, jos lukuintoa on. Kirjalla on ongelmansa, mutta kyllä tämä ihan tutustumisen arvoinen on kuitenkin, jos teema kiinnostaa muuten.
PoistaKiinnostava kirja ja kiinnostava arvio. Itsekin vähän kyllä vierastan tuota kauhistelevaa asennetta, mutta ehkä luen tämän kuitenkin. Tuo on kyllä mielenkiintoista, että naiset pääsivät rikoksistaan sodan jälkeen kuin koira veräjästä. Olisiko niin että ymmärrettiin naisten suuri merkitys Saksan jälleenrakentamiselle ja haluttiin säilyttää heidät siksi jotenkin "puhtaampina"?
VastaaPoistaTätä kirjaa on kovasti kehuttukin, eli voi myös olla, että tikku oli omassa silmässäni ja ylitulkitsin asioita. Aihe on toisaalta sellainen, että jotain tunteita väistämättä herää.
PoistaVoi olla niinkin, että sodan jälkeinen jälleenrakennus vaikutti. Usein syy oli tosiaan "todisteiden puute", mutta jäähän se hieman kalvamaan, että noinkohan niitä oli muka ihan mahdotonta löytää... Mutta se olisi jo ihan oman kirjansa arvoinen tutkimuskysymys.
Jo kirjan nimi on kovin sensaatiohakuinen ja saa aavistelemaan mainitsemaasi kauhistelusuuntautuneisuutta. Saatan silti lukea, jos kirja käsiin osuu, yleistiedon ja sotahaasteen nimissä. On hyvä muistaa ihmisen - ei vain naisen - perimmäinen petomaisuus. Kirja Hitlerin sihteeristä oli myös ajatuksia herättävä.
VastaaPoistaJuu, nimi jää tosiaan tästä kirjasta voimakkaasti mieleen. Se ei toisaalta ihan vastaa sisältöä, koska suurin osa kuvatuista naisista ei siis ollut mitään sekopäitä. Mutta tämä on nopealukuinen ja aiheensa puolesta kyllä ravisuttava kirja, eli anna mennä, jos sopiva väli tulee!
PoistaEn ole kirjaa lukenut, mutta minullakin nousi karvat pystyyn ihan jo kun kuulin, että kirjan asetelma on tällainen kauhistelu, miten naiset ovatkaan moista voineet tehdä. ARGH.
VastaaPoistaOlen miettinyt välillä, kun näitä erilaisia historiasta jollain tapaa kertovia kirjoja ilmestyy ja ne saavat suurta huomiota, että missä syy, kun ne eivät itseä hetkauta? Johtuuko syy siitä, että monet kirjoja lukevat ovat käyneet koulunsa silloin, kun aiheista on vielä vaiettu ja itse on sitten ollut jo sitä porukkaa, kun tabuja on rikottu ja asioista on oikeasti voitu puhua ääneen, kun se on niin kaukaista eikä suoraan kosketa itseä. En tiedä ja tämä on nyt täyttä mutuhuttua, mutta kyllä jossain on ero, että monet tämänkin kirjan kaltaisista kirjoista enemmänkin ärsyttävät kuin edes kiinnostavat.
Kauhistelu voi kyllä osin olla myös tämän lukijan henkilökohtaista ylitulkintaa. Lower kirjoittaa kyllä pätevästi ja tutkijan (yleistajuisin)ottein, mutta kirjan konteksti tuo tällaisen kauhistelevan fiiliksen esiin.
PoistaMeillä on se omanlaisensa onni, että olemme käyneet kouluamme jo sellaiseen aikaan, että ns. uutta historiaa on kirjoitettu ja julkaistu ja uusi puhumisen tapa on ehtinyt päätyä ainakin osin jo koulukirjoihin. Tosin itse muistelen, että joko peruskoulun tai lukion oppikirjassa puhuttiin vielä toisen maailmansodan kohdalla Suomesta ja "ajopuuteoriasta", joka toki on jo ihan vanhentunut ajatus. Mutta pääsääntöisesti tieto on ollut jo ajantasaista ja modernia. Edelleen kaiketi suurin osa tällaista kirjallisuutta ostavasta ja lukevasta yleisöstä on suuria ikäluokkia ja 1950–60-luvuilla syntyneitä, joiden koulutiedot ovat toisenlaisia. Siinä mielessä voidaan hyvinkin puhua tabujen rikkomisesta. Ja ihan varmasti sekin tosiaan vaikuttaa, että meidän sukupolvellemme juurikin toinen maailmansota on jo puhtaasti historiaa. On helpompaa olla kriittinen, kun omaa tai omien vanhempien kosketusta aiheeseen ei enää ole.
Aihepiiri on kyllä kiinnostava!
Nostit esille mielenkiintoisia näkökulmia kirjasta! Kuten Jaana ensimmäisenä kommentoi sanoit hienosti sen, että teot ovat hirvittäviä nimenomaan ihmisen tekeminä. Arviosi jälkeen kirjan nimi kuulostaa hieman liian raflaavalta ja osoittelevalta, mutta se ei varmasti vähennä kirjan arvoa ajatusten herättäjänä. Tämä pitäisi minunkin lukea.
VastaaPoistaKokeile ihmeessä. Tämä on nopealukuinen teos. Ja kiinnostava, toki, vaikka kritiikkiä esitänkin.
Poista