Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus
Ulkoasu: Mika Tuominen
Johnny Kniga 2014
407 s.

Arvostelukappale.



1920- ja 1930-luvuilla osalla suomalaisista oli haave: Olisipa isänmaa arvoisensa kokoinen yltäen Vienanmereen ja syvälle Itä-Karjalaan. Heimoaate villitsi etenkin nuoria ylioppilaita ja akateemisia oppineita, ja sen innoittamana perustettiin Akateeminen Karjala-Seura vuonna 1922. Karjalassa oltiin käyty jo heimosodissa ja karenialismin ihanteita noudattaen 1800-luvun lopulta alkaen, mutta AKS teki toiminnasta järjestäytyneempää. Oikeistoradikalismi vahvisti ajatusta Suomelle "luonnonmukaisesti" kuuluvista alueista, mutta myös työväen piirissä Itä-Karjalan suomalaistamista pohdittiin. Toisen maailmansodan ja etenkin jatkosodan aikaisen hyökkäysvaiheen myötä Suur-Suomi oli jonkin aikaa lähellä toteutumistaan. Toisin kuitenkin kävi.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus on mielenkiintoinen, raikas ja huolella koostettu artikkelikokoelma Suur-Suomi-ideologiaan liittyvää, tuoretta kotimaista historiantutkimusta. Kirjoittajina on Suomen nuoren polven historioitsijoita, kirjan toimittajien ohella Oula Silvennoinen, Tuomas Tepora ja Ville Kivimäki.

Artikkelien teemat liikkuvat Suur-Suomi aatteen synnyssä, historiallisen muistamisen vaikeudessa, Suur-Suomen naisissa, ideologian herättelyssä, ylläpidossa ja vastustuksessa, rintamamiesten kokemuksissa jatkosodassa Suur-Suomen kynnyksellä sekä sodanjälkeisessä ajassa ja aatteen hiipumisessa. Hieno ja monipuolinen kokoelma eri näkökulmia, jotka täydentävät toisiaan ja samalla avaavat kukin omanlaisensa ikkunan teemaan.

Erityisen paljon pidin Jenni Kirveen tekstistä Naiset suurta Suomea synnyttämässä – Hurmamieltä ja hurjaa kieltä sekä Ville Kivimäen artikkelista Rintamamiesten Suur-Suomi – Odotukset, kokemukset ja tunteet jatkosodassa. Näiden aihepiirit nousivat henkilökohtaisesti kiinnostavimmiksi, mutta se ei vähennä kokoelman muiden tekstien arvoa ja tehoa. Hyviä ovat nekin.

Naisten rooli sodassa ja sen liepeillä on teema, joka on noussut keskeiseen asemaan tutkimuskentällä ja kirjallisuudessa. Se kiinnostaa tutkijoita ja lukijoita, eikä ihme. Itse pohdin taannoin, miksi naisten nimiä ei koskaan näy esimerkiksi koulujen Pro Patria -tauluissa, vaikka taatusti niiden opiskelijoita on menehtynyt rintamalla lottatehtävissä (talvi- ja jatkosodassa kaatui noin 300 lottaa). Vai olenko vain nähnyt väärät taulut?

Jenni Kirveen artikkelissa naisten suhtautumista Suur-Suomi-aatteeseen ja sotaan käsitellään muun muassa päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden kautta. Niissä käytetty kieli kuvaa vahvaa ideologiaa, joka on saanut naiset taistelemaan omalla tavallaan itselleen tärkeän aatteen puolesta. Esimerkiksi Elsa Enäjärvi-Haavio, kansatieteilijä Martti Haavion vaimo, kirjoitti sodan aikana miehelleen useita aatteen paloa säihkyviä kirjeitä. Haaviot olivat eturintamassa edustamassa uutta suomalaista perhettä, jossa tärkeää oli suuri lapsimäärä ja puhtaanvalkoinen elämäntapa ja maailmankatsomus. Kirjailija Marja-Liisa Vartio taas kirjoitti nuorena koulutyttönä sodan aikana päiväkirjaansa romanttisia vuodatuksia heimoaatteen puolesta.

Vastakkaisiakin näkemyksiä oli. Äidit eivät halunneet uhrata lapsiaan tykinruoaksi ja toisaalta kaikkia sota ei saanut puolelleen. Sodan jälkeen sen arvet näkyivät pitkään monen naisen elämässä, kun rintamalta palasi hiljainen ja traumatisoitunut mies, joka ei halunnut tai kyennyt puhumaan kokemuksistaan mutta saattoi purkaa niitä alkoholiin tai väkivaltaan. Samoin väistämätöntä oli, etteivät läheskään kaikki naiset löytäneet puolisoa sodan jälkeen.

Ville Kivimäen Rintamamiesten Suur-Suomi kulkee sotatapahtumien mukana Karjalassa. Vaikka Suur-Suomi-aate saattoi innoittaa monia, läheskään kaikille se ei ollut sydämen asia, päin vastoin. Etenkin siinä vaiheessa, kun vanha raja ylitettiin, monen sotilaan oli käytävä mielessään suuri aatteellinen ponnistus voidakseen jatkaa eteenpäin. Valloitussota ei ollut kaikkien mieleen, ja voimakasta niskurointiakin oli.

Artikkeli kertoo myös suomalaissotilaiden ja Karjalan siviiliväestön kohtaamisista. Vaikka siviilejä pyrittiin evakuoimaan, aina joku jäi ja oli kohtaamassa vihollisjoukkoja. Kohtaamiset eivä kuitenkaan välttämättä olleet vihamielisiä, vaan yhteistyötä ja lähempää tuttavuutta tehtiin taajaan. Kuvaavaa on, että monin paikoin sodan jälkeen karjalaiskyliin jäi suomalaissotilaiden jäljiltä lapsia. Joskus tieto heistä kantoi myös koti-Suomeen asti.

Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus on suositeltavaa lukemista aihepiiristä kiinnostuneille. Se on huolellinen muttei pitkäveteinen ja monipuolinen muttei hajanainen kirja teemasta, josta emme Suomessa varmaankaan koskaan pääse täysin yli. Vanhakantainen sotahistoria on onneksi väistynyt raikkaan ja kuvia kumartelemattoman uuden tutkimuksen tieltä, ja toisaalta uudenlaisia lähdeaineistojakin on ollut saatavilla vasta rajoitetun ajan.

2010-luvun nuorena aikuisena ajatusta Suur-Suomi-ideologian sokaisemista omanikäisistä ihmisistä on vaikea ymmärtää. Mutta mikä minä olen tuomitsemaan oman aikansa lapsia, jotka ovat ajatelleet, kokeneet ja toimineet sen tiedon ja maailmanajan valossa, jota ovat eläneet? Onhan meidänkin ajassamme asioita, joita tämän vuosisadan lopulla tullaan hämmästelemään päätään puistaen.

Eivätkö ne tosiaan tienneet? Eivätkö ne ymmärtäneet, mitä tekivät?

_____

Muualla: Savannilla-blogi, Rita.

Kirja kasvattaa kirjapottiani Ihminen sodassa -haasteessa sekä Suomen Pakolaisavun #lukuhaasteessa.