13. marraskuuta 2013

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945



Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
475 s.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.


Ville Kivimäen Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 perustuu hänen tuoreeseen englanninkieliseen väitöskirjaansa. Tutkimuksen aiheena ovat suomalaisten sotilaiden talvi- ja jatkosodassa kokemat ja saamat psyykkiset vammat, niiden synty, hoito, vaikutukset ja merkitykset.

Lähdeaineistona on käytetty sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomuksia, Päämajan Lääkintäosaston sota-ajan arkistoa, suomalaissotilaiden muistitietoaineistoa (muun muassa sodanaikaisia runoja ja sodan jälkeen kerättyä kyselyaineistoa) sekä sotapsykiatrien kirjoittamia tieteellisiä artikkeleita.  Aineisto on valtava, moniääninen ja hedelmällinen, ja se toimii kokonaisuutena erinomaisesti. Kivimäki on tehnyt sekä tilastollista että laadullista tutkimusta, ja taulukoiden ja lukujen takaa paljastetaan myös yksittäisten sotilaiden tarinoita ja kohtaloita.

Murtuneet mielet on jaettu viiteen alalukuun. Ensimmäisessä osassa luodaan katsaus talvisodan aikaisiin "tärähtäneisiin", ensimmäisiin sodassa henkisesti vammautuneisiin potilaisiin ja "shokkisotaan". Toinen osa käsittelee jatkosotaa kerraten osan sotatapahtumista ja peilaten psyykkisiä vammoja saaneiden sotilaiden tarinoita niihin. Kolmannessa osassa Kivimäki luonnostelee kuvan rintamayhteisöstä: kuinka rintamalla oltiin ja elettiin, millaista toimintaa siellä oli, kuinka sotilaat motivoituivat tehtäväänsä ja kuinka he kokivat sen – ja mitä tapahtui, kun yhteisön tuki ei riittänytkään. Luku on ansiokas ja erittäin kiinnostava, siinä on mukana esimerkiksi rintamalla kirjoitettuja runoja ja tutkimuksen ote on lähes antropologinen. Neljäs osa käsittelee suomalaista sotapsykiatriaa, sen teoreettista taustaa sekä käytännön toimia potilaiden hoidossa. Luku kaappaa lukijan mukaansa ja aiheuttaa sekä puistatuksia että pohdintaa aikamatkalla sotavuosiin ja niiden ideologiaan. Viidennessä osassa Kivimäki summaa tutkimuksensa ja avaa ansiokkaasti psyykkisten sotavammojen stigmaa.

Talvi- ja jatkosodan aikana noin 18 000 sotilasta joutui eri syistä psykiatriseen hoitoon. Mitään keskivertoa potilastyyppiä ei voida sanoa olleen – psyykkiset oireet saattoivat ilmetä kellä tahansa ja milloin tahansa, sillä sekä hyökkäysvaiheissa, asemasodan aikana että kesän 1944 suurtaisteluissa miehiä jouduttiin evakuoimaan rintamalta psykiatriseen hoitoon.

Kivimäki on tehnyt tarkkaa työtä tutkiessaan potilaiden tietoja. Esimerkiksi asuinpaikka, sosiaalinen tai poliittinen tausta ei ollut sellaisenaan tilastollisesti merkittävä tekijä. Iällä taas oli vaikutusta: vanhemmat sotilaat oirehtivat nuorempia ikäluokkia useammin. Tämä saattaa johtua etenkin siitä, että yli kolmekymppisillä sotilailla oli usein perhe, joka vaikutti merkittävästi toimintaan ja mielenterveyteen. Muutenkin vanhemmilla sotilailla oli – pääosin ja yleistäen – jo enemmän kiinnekohtia omaan arkiseen maailmaansa kuin pari vuotta sitten ripiltä päässeillä nuorukaisilla, joita sen sijaan ohjasi into ja seikkailunhalu.

Sen sijaan rivimiehet saivat psyykkisiä vammoja upseereita useammin, mikä selittynee osin sillä, että johtotehtäviin valikoitui niitä miehiä, jotka selvästi osoittivat suurta stressinsietokykyä, hyvää fyysistä kuntoa ja yleistä kyvykkyyttä sotimiseen. Nämä miehet eivät hevin osoittaneet "pelkurimaisina" pidettyjä tuntemuksia – ja olihan heitä huomattavasti vähemmänkin. Toisaalta jos upseeritason sotilas alkoi osoittaa psyyken murenemisen merkkejä, hänet saatettiin nopeasti siirtää toisiin tehtäviin ennemmin kuin varsinaiseen hoitoon. Johtajan kontrolloimaton käytös oli liian suuri riski kaikille, joten siihen reagoitiin joutuin.

Mielen murtuminen tapahtui useimmiten pitemmän ajan kuluessa kuin yhdessä dramaattisessa hetkessä, vaikka jälkimmäinenkin oli toki mahdollista etenkin talvi- ja jatkosodan alkuvaiheissa. Taustalla saattoivat Kivimäen tutkimuksen mukaan vaikuttaa itse sotatapahtumien ohella esimerkiksi vaikeat kasvuolosuhteet, erilaiset pidemmän aikavälin henkilökohtaiset vastoinkäymiset ja niiden kuormittavuus, perheen asioista huolen kantaminen ja jollakin tapaa hankala asema sotilasyhteisössä, joka oli tärkeä selviytymistekijä sodassa. Tavalla tai toisella marginaaliin tai sivullisiksi jääneet sotilaat eivät välttämättä tunteneet yhtä suurta yhteenkuuluvuutta muiden kanssa kuin taistelujoukkojen "perusryhmiin" kuuluvat sotilaat.

Suomalainen sotapsykiatria ammensi teoreettiset lähtökohtansa pääasiassa Saksasta. Yhtenäistä toimintakulttuuria ei ollut, vaan sotasairaalat ja niiden psykiatriset osastot toimivat pitkälti kunkin sairaalan ylilääkärin ohjeistuksen mukaisesti. Hoitokeinoina käytettiin yhtäältä fyysistä rasitusta, ja osa potilaista lähetettiin rintamalta evakuoinnin ja lyhyen levon jälkeen erityisiin tarkkailu- ja työkomppanioihin muun muassa linnoitustöihin. Työnteon ja fyysisen rasituksen autuaaksi tekevyyttä saatettiin korostaa pahimmillaan puhtaalla simputuksella. Lähtökohtaisesti vian katsottiin olevan murtuneessa sotilaassa itsessään: degeneroituneessa perimässä, sielullisessa häiriössä tai heikossa luonteessa. Vasta sodan jälkeen alkoi hitaasti herätä ajatus siitä, että kenties syy psyykkisiinkin vammoihin on sodassa, ei sen kokevassa yksilössä.

Toisaalta käytössä oli erilaisia shokkihoitomenetelmiä. Potilaan psyykkinen tila huomioiden käytettiin esimerkiksi insuliinihoitoa, jossa potilas vaivutettiin shokin sijasta lyhyeen koomaan. Toisena vaihtoehtona oli Cardiazol-hoito, jossa lääkeainetta potilaan verenkiertoon siirtämällä saatiin aikaan kauhuntunnetta herättävä fyysinen shokkitila. Myös sähköshokkihoitoa käytettiin laajalti.

Sotapsykiatrien tehtävä ei ollut helppo. Heidän oli yhtäaikaisesti tasapainoteltava sotaa käyvän maan puolustusvoimien edun ja potilaiden hoidon välillä. Liian löyhästi myönnetty vapautus asepalveluksesta olisi ollut pidemmän päälle lisääntyessään kansakunnalle tuhoisaa, mutta moni potilas osoittautui hoidosta huolimatta rintamalle sopimattomaksi – esimerkiksi lievästi kehitysvammaisia miehiä, jotka nykyään saisivat vapautuksen asepalveluksesta, otettiin sota-aikana rintamalle nikottelematta. Psykiatrian pyrkimyksenä oli kukistaa oireet ja mahdollinen tietoinen vastarinta, mutta "sotapsykiatrit eivät sentään olettaneet shokkihoitojen parantavan potilaidensa sairasmielisyyttä, älyllistä heikkolahjaisuutta tai muita vastaavia sielunrakenteellisia ominaisuuksia" (s. 347). Psykiatreilla ja psykiatrista hoitoa antaneilla muilla lääkäreillä oli suuri vastuu kannettavanaan. Osa käytti sitä niin hyvin kuin voi, mutta osa suhtautui psyykkisiin potilaisiin roskaväkenä, joka vain pyrki välttämään velvollisuutensa isänmaan puolustamisessa.

"Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventavaa. Se saattoi olla sitä myös tuolloisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermotoipilaat pakotettiin Konrad von Baghin suunnittelemaan simputusohjelmaan, Cardiazol-shokkihoitoa käytettiin rankaisumielessä tai Yrjö K. Suominen leimasi "sotaneurootikot" loisiksi ja miehen irvikuviksi." (s. 383)

Kaiken kaikkiaan Ville Kivimäen tutkima ilmiökokonaisuus on äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeä. Ottaen huomioon, että psyykkisiä vammoja sodassa saaneita sotaveteraaneja ei vielä 1990-luvullakaan haluttu yksimielisesti tunnustaa fyysisiä vammoja saaneiden kanssa yhdenvertaisiksi, aiheen tutkiminen ja tunnetuksi tekeminen puolustaa paikkaansa historiantutkimuksen kentällä ja suomalaisessa sotakeskustelussa. Sota saa näin ne kasvot, jotka sille kuuluvat: kymmenet tuhannet erilaiset, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavat, yhdenvertaiset ja yhtä arvokkaat – ja samalla sanomattoman kauheat.

___

Muualla: Kirjavinkkien omaani huomattavasti taidokkaammin tiivistetty arvio, Helsingin Sanomien arvio, Aamulehden arvio, Suomen Kuvalehden artikkeli Kivimäen väitöksen perusteella.

20 kommenttia:

  1. Minusta hyvä arvio :)

    Selailin tätä kirjaa, (mutta en blogannut enkä ihan kokonaan lukenut, tutulla on kirja), minusta hyvä lisä muun tutkimuken joukossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on todella tärkeä lisä aiheen tutkimukseen, perusteellinen ja kiihkoton, silti herättelevä. Toivottavasti löydät aikaa lukea loppuunkin, mikäli intoa riittää. Etenkin loppupuolella sotapsykiatrian synkät sävyt tulevat hyvin esiin.

      Poista
  2. Kiitos kiinnostavasta kirjaesittelystä!

    Vielä sellainen näkökulma, että niistäkin, jotka selvisivät sodasta suurinpiirtein terveinä, hyvin moni oli kuitenkin eri tavoin onneton elämässään, tunnekylmä, julma, arvaamaton yms. Ehän siihen aikaan mitään traumaterapiaa ollut. Nämä asiat ovat sitten heijastuneet seuraavaan sukupolveen huonona isäkokemuksena ja kenties sitäkin seuraavaan vielä jollakin tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, tuo on tärkeää muistaa. Kivimäki kirjoittaa osin siitäkin ja muistuttaa myös, että lähes kaikki sotapsykiatrinen hoito lopetettiin viimeistään vuoden kuluttua sodasta – ajateltiin, että koska sotakin on ohi, sen aiheuttamat vammatkin ovat parantuneet. Vaikka todellisuus oli aivan muuta.

      Poista
  3. Minäkin kiitän perusteellisesta ja hyvin kirjoitetusta jutusta! Kirja kiinnostaa jo siksikin, että kirjoittaja on naapurimme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, hyvä syy sekin! :) Suosittelen tätä todella suuresti.

      Poista
  4. Olipa perusteellinen ja mielenkiintoinen postaus, kiitos :) Kirja vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen tutustumaan, tästä saa todella paljon irti.

      Poista
  5. Vau, miten hieno ja perusteellinen arvio kirjasta, joka kiinnostaa minuakin kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, jaana. Voin suositella tätä kirjaa ihan kaikille.

      Poista
  6. Hieno arvio, kiitos! Olen kirjaa miettinyt ja tämän jälkeen tekisi todella mieli lukea. Kuten Marjatta sanoi, sodan vaikutukset yltävät tähän päivään asti. Minulta se vei kaksi ukkia, sekä fyysisten että varmaan mielenkin vammojen vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa kyllä, tämä on hieno teos. Itse tosiaan lähes ahmin kirjan, mikä on tietokirjojen kohdalla aika harvinaista. Tämä on luettavuudeltaan miellyttävä ja teemoiltaan niin kiinnostava, että aina haluaa jatkaa vielä vähän.

      Minun sukuni sotakokemukset eivät ole minuun asti kantaneet. Toinen ukkini oli kyllä jonkin aikaa sodassa (aika loppuvaiheissa, oli aika nuori silloin), mutta selvisi ainakin ilman näkyviä vammoja. Toiselta mummiltani sota vei kaksi veljeä, mutta heistä ei tullut sitten ikinä sen enempää puhetta mumminkaan kanssa, vaikka varmasti heidän kaatumisensa oli iso juttu perheelle.

      Poista
  7. Erittäin hieno arvio tärkeästä kirjasta!

    Voi vain arvailla, miten paljon sodan arvet vaikuttavat yhä tänäkin päivänä sodankäyneiden miesten jälkeläisten elämässä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kaisa.

      Tätä kirjaa sai tosiaan lukea ajatuksella. Päässäni pyörivät kaikki sotaan joutuneet, kuinka eri lailla he kaikki sen kokivat ja kuitenkin jotain yhteistä oli jokaisella.

      Kieltämättä mietin myös sitä, kuinka vähän 2000-luvun kiihkoisänmaallisuudella ja sotahulluudella on tekemistä oikean sodan ja itsenäisyydestä kamppailemisen kanssa. Monelle suu vaahdossa karjuvalle tämän kirjan lukeminen tekisi hyvää.

      Poista
  8. Minun on pitänyt tulla tänne kommentoimaan jo pitkään (samoin kuin moneen muuhun arvioosi, ja vielä sen teenkin!). Luen tätä kirjaa parhaillaan, ja voi miten tämä on upea, tärkeä kirja. Palaan tänne, kun saan kirjan luettua loppuun, mutta sanon jo nyt että olet kirjoittanut huikean hyvän arvion! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa, enemmin tai myöhemmin.

      Kivaa, että luet tätä. Tämä on hieno kirja, jota aion itse käyttää monella tapaa jatkossakin esimerkiksi työvälineenä (jos nyt joskus vielä historiaa opetan).

      Ja kiitos kehuista. ;)

      Poista
  9. Sain jouluksi tuon kirjan ja olen lukenut sen melkoisen huolellisesti. Olen syntynyt ennen sotia ja isäni ja neljä setää olivat sodassa. Yksi tuli ehjänä, kaksi laatikossa ja kaksi invalideina. Toinen invalidi teki perhesurman sitten rauhan aikana.
    Tuo kirja avaa paljon sellaista, jota en ole aiemmin itsessäni käsitellyt. Nimenoaan se kirjan loppu oli valaiseva, Kaikesta kirjan esittämästä asiasta kuultaa läpi se älyttömän vaikea tilanne, jota Suomen kansa eli sodan aikana ja sen jälkeen. Se on myös siellä psykiatrien toiminnassa näkyvä päällimmäinen kuva. Oli pakko.
    Luin samalla myös uusimman kuvauksen Lapin sodasta (Kulju), joka valaisi sitä vaikeaa tilannetta, kun Suomi oli pinteessä valvontakomission ja aseveljeyden välissä - tapettiin turhaan(?) 1300 suomalaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa kuulla, että Murtuneet mielet on tuonut ajatuksia ja ymmärrystä. Sen sijaan sukusi kokemukset sodasta ovat surulliset. Toivottavasti aika on parantanut.

      Olen samaa mieltä, kirjan kuvaama tunnelma ja toiminnan taustavaikutukset kertovat juuri tuosta tilanteen hankaluudesta, lähes mahdottomuudesta. Kuinka toimia, kun kaikki vaihtoehdot ovat huonoja.

      Kiitos kirjavinkistä, täytyypä hankkia luettavaksi!

      Poista
  10. Selittäkää minulla sitten se mistä johtuu että sodanjälkeisinä vuosikymmeninä, aina 1960-luvun lopulle asti, itsenäisessä Suomessa tehtiin vähiten henkirikoksia eikä väkivalta muutenkaan ollut samaa tasoa kuin 1920- ja 1930-luvulla. Onko kyse nyt siitä että nuoremmilla sukupolvilla ja tutkijoilla on jonkinlainen kliseinen suhtautuminen jonka perusytimessä lilluu käsitys: "kaikki veteraanit sairastuivat"?

    Ei kyllä siltä näytä. Itse vartuin lapsena 1960-luvulla ja minulle jäi silloin kuva kuinka harvinaisen vähän kotikaupungissani näkyi ja tuntui "sodan arvet". Pikemminkin ilmapiiri oli optimistinen. Veteraaneja oli lähes talossa kuin talossa. Sodasta palanneet miehet näyttävät olleen vähemmän väkivaltaisia kuin varsinkin ns. suuret ikäluokat. Itsemurhien osalta ei myöskään näkynyt erityisempää piikkiä.

    Näyttää siltä että mitä pitempi aika sodan päättymisestä on kulunut sitä enemmän luulevat nuoremmat ikäluokat tietävän "mitä ihan oikeasti tapahtui". Valtakunta alkaa olla pullollaan näitä traumatohtoreita ja myytinmurtajia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väkivallan määrää on kyllä vaikeaa arvioida tänäkin päivänä. Osa jää aina "tilastoimatta" ja paljastumatta. Kotikylällä koettu on toki arvokas muisto ja tieto, muttei voi missään määrin kertoa siitä, millainen tilanne on ollut kokonaisuutena, eikä omaa kokemusta voi yleistää koskemaan kaikkia. Tuskin nuoremmilla sukupolvilla on mielessään sen enempää kliseitä kuin vanhemmillakaan. Hieman hutera väite.

      Historiantutkimusta ei voi tehdä, ellei esitä oletuksia siitä, kuinka asiat tapahtuivat. Oletukset pohjautuvat käytössä oleviin lähteisiin ja aiemmin tehtyyn tutkimukseen. Ei historiantutkimus ole mitään, mitä voisi katsoa mikroskoopilla ja mitata. Tutkijalla on suuri vastuu oletusten tekemisessä. Hyvällä tutkijalla on niihin perusteet, kuten Kivimäelläkin.

      Traumatohtoriksi kutsuminen on mielestäni kevyesti loukkaavaa. Kivimäen tutkimus on erittäin ansiokas ja vieläpä kunniakkaasti yleistajuiseksi muokattu. Suosittelen tutustumaan kirjaan, ei pelkästään siitä kirjoitettuihin teksteihin. Tämä omanikin on vain oma näkemykseni ja kokemukseni Kivimäen kirjasta, ei siis mitään kiveen hakattua.

      Poista

Kiitos kommentistasi!