Joutilaisuuden ylistys

Kun on vapaa palkkatyön kahleista, ehtii tehdä kaikenlaista. Pelottavan hyvin myös huomaa, kuinka ihastuttavaa on olla lähtemättä aamuisin töihin. Voi jäädä nukkumaan. Ja kun herää, nukahtaa uudestaan, vaikka kello olisi jo tuhat.

On outo kesä. Olen ollut kesätöissä tai ympärivuotisessa työssä ainakin viimeiset 10 vuotta. Tuntuu hassulta, että tämän kesän ainoat velvollisuuteni mahtuivat kolmeen nelituntiseen työpäivään. Tuntuu myös hieman rikolliselta. Eihän ihminen voi jatkuvasti olla vapaalla. Vai voiko?

Kai sitä voi. Olen sentään saanut käytyä TE-toimistossa ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi. Sitäkin puuhaa edelsi hikinen yritys ottaa selvää siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä ja mitä olla jo tehtynä. Kun lopulta sain mentyä työkkäriin, kaikki etukäteen tekemäni työ tuntui hetkellisesti turhalta, sillä aulassa odottivat isot kyltit, joissa kehotettiin menemään toiseen toimipisteeseen, kun kerran näillä asioilla liikuin. (Netissähän tällaista pikkuseikkaa ei mainittu laisinkaan, mitäpä sitä turhia.) Sinnikkäästi punkesin itseni infotiskille ja kiltti mieshenkilö suostui hoitamaan asiani, vaikka vieressä nököttänyt nyrpeä naishenkilö ilmoitti ykskantaan (puhuen kollegalleen, ei minulle, tietenkään), että "uudet työnhakijat hoidetaan toisaalla". Setä ei ollut moksiskaan vaan näpytteli tietoni koneelle ja kehotti olemaan yhteydessä Kelaan parin viikon päästä. (Hän ilahtui, kun kerroin uuden työsuhteen alkavan 1.8. Ehkä siksi sain palvelua, olenhan tällä kertaa helppo nakki.) Kelan kanssa asioimista en ole vielä aloittanut, ajatuksestakin tulee hengenahdistusta. Huoh.

Ja minun pitäisi kai ammattini puolesta ymmärtää tätä järjestelmää ja kyetä jopa opettamaan sen toimintaa nuorisolle. Sallinette surullisen nauruni.

Ikävien velvollisuuksien lisäksi olen vain nauttinut olemisesta ja siitä, että kotona asuu taas toinenkin ihminen. Juhannus sujui mökillä sääskien syötävänä ja superkuuta ihaillen. Sen jälkeen olen ollut talkoolaisena festareilla ja nauttinut blues-musiikista, tavannut ystäviä ja uusia tuttavuuksia, pessyt ikkunan (kyllä, jopa yhden kolmesta, ensimmäistä kertaa tässä asunnossa), luuhannut kirjastossa, törmäillyt turisteihin (Vaikka rakastan Helsinkiä, pohdin välillä, olisiko oikea paikkani kuitenkin jossain hevon kuusessa, missä ei ole muita ihmisiä, sillä en voi sietää kanssakulkijoita, jotka eivät osaa olla jättäytymättä muiden ihmisten tielle keskellä katua, oviaukoissa ja liukuportaiden päädyissä. Tuntenette tyypin.), käynyt kesäteatterissa (Ryhmiksen Robin Hoodin sydän, joka ei oikein sytyttänyt), haaveillut omasta pihasta, edes ihan pienestä, varannut matkan Tukholmaan (se on sunnuntaina), niin ja tietysti lukenut. Jonkinlaista jumia on havaittavissa, sillä vaikka sivut kääntyvät ja useampi kirja on kesken, todellinen tarinan imu puuttuu. (Koetan selvitä, vaikka hirveän rankkaahan tämä tällainen on.)

Samalla kun voi nauttia pitkästä vapaasta, se aiheuttaa myös vähän häsellystä. Kun aikaa on paljon, se katoaa nopeammin, olen huomannut. Paljon on suunniteltuna (ei tosin minuutilleen, en edes osaisi), ja päällimmäinen ajatus ei ole se, kuinka mahtavaa on ehtiä niin paljon, vaan se, että kohtahan tämä loppuu. Huokaus. No, voiko muuta edellyttää, kun tämä on niin uutta. Ehkä jo ensi kesänä olen hieman pidemmällä tässä kehitysprosessissa. Toivon.

Nyt työnnän ajankäyttöajatukset kauas takaraivoon, laitan aurinkolasit silmille ja lähden saunomaan ystävien mökille. Viini on jo kylmässä ja hymy korvissa. Onhan tämä nimittäin aikamoista elämää, jos nyt totta puhutaan. Ihan parasta.