Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012
141 s.

Kirjastosta.


Sillan ylitettyään Teo kääntyy vielä katsomaan taakseen. Voi teitä, Katajanokan huorat ja hampparit. Noilla jyrsityillä kynsillänne te yritätte roikkua kiinni tässä maailmassa. (s. 25)

Torppariperheen äidin Marjan on lähdettävä kahden lapsensa, parivuotiaan Juhon ja hieman vanhemman Mataleenan kanssa kotoaan alkutalvella 1867. Ruoka on loppunut, pettua ei enää ole, jäkälää ei uskalla syödä, sillä naapuri kuoli sen aiheuttamiin vatsavaivoihin. Perheen isä Juhani on niin sairas, ja hänet on vain jätettävä tekemään kuolemaa. Jalkapatikka lumessa ja tuiskussa kohti Pietaria on pitkä, ja Marja lapsineen liittyy osaksi yhä kasvavaa kerjäläisten joukkoa. Matkalla he kohtaavat ihmisyyden kirjon laidasta laitaan aina armeliaista leivänpuolittajista pahoinpitelijöihin.

Pääkaupungissa säätyläisveljekset Teo ja Lars Renqvist käyvät omaa kamppailuaan. Lars on Senaattorin apulaiskamreeri, joka ihailee esimiestään ja tämän päätöksiä varauksetta. Teo on lääkäri, joka etsii helpotusta yksinäisyyteensä ja omatuntoonsa Katajanokan ja Punavuoren bordelleista. Teo pohtii elämän epäreiluutta, tekojen seurauksia ja oikeutusta ehkä enemmän kuin itse huomaakaan.

Muutamaan otteeseen kurkistetaan myös itse Senaattorin pään sisään ja hänen asuntonsa huoneisiin, joissa tiukka valtiomies alkaa vähitellen taipua uskomaan, että kenties sittenkin valtio voisi – edes tämän yhden kerran – olla kansaa varten eikä toisinpäin.

Nälkä on armoton, talvi ei tuo siihen lohtua. Jokaisella on oma taistelunsa käytävänä, toiset selviävät ja toiset eivät.

Nyt on luettu sellainen aarre, että vieläkin värisyttää. Teemana Suomen suuret nälkävuodet ei todellakaan ole mistään kevyimmästä päästä, mutta millään tavalla tämä esikoiskirjailija Ollikainen ei ajaudu paatokseen. Realismin ote on voimakas, se on armoton mutta jotenkin kovin oikea. Nälkävuosi on lyhyestä mitastaan huolimatta niin täysi, ettei enempää olisi missään nimessä tarvittukaan.

Matias nauraa kertomukselle kuin se olisi hauskakin kasku. Teonkin on pakko hymähtää tilannetta muistellessaan. Samalla hän kuitenkin miettii, että jos kaikki tämä kurjuus ympärillä vain huvittaa heitä, miten se voisi heitä koskettaa? Jos he sen todella itsessään tuntisivat, voisivatko he enää nauraa? Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Sen, minkä teet hänelle, sen sinä teet Jumalalle, palvele siis häntä ja tee hänelle hyviä töitä parhaan taitosi mukaan. (s. 72)

Nälkävuosi kertoo niin paljosta, että olisi sitä lukematonta kohtaan väärin edes yrittää avata kaikkea. Itse jäin eniten pohtimaan nälän tematiikkaa ja sitä, kuinka monin tavoin Ollikainen sitä käsittelee. On fyysinen, lohduton, loputon nälkä, se, joka vie lopulta hautaan 150 000 suomalaista. Ollikainen kuvaa nälkää niin, että se tuntuu. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää, enkä uskalla väittää, että voisin ikinä, ikinä edes kuvitella, millaista se on, mutta Ollikainen onnistuu antamaan aavistuksen siitä: epätoivosta, pelosta, hirveistä valinnoista, joita ihmisen on tehtävä.

On myös rakkauden ja läheisyyden, toisen ihmisen kosketuksen nälkää. Tulkitsin Teon etsivän siihen tyydytystä prostituoitujen luota, vaikkei hän sitä ehkä myöntänytkään. Yksinäinen mies, joka ei sitä muualta saa, päätyy hamuamaan yhä enemmän maksettua kosketusta. Omalla tavallaan nälkäinen on myös Larsin vaimo Raakel, joka on tahtomattaan jäänyt lapsettomaksi. Tämä osuus Nälkävuodessa on ehkä pieni, mutta mielestäni sitäkin merkityksellisempi.

Vaikka Senaattori, J.V. Snellman, ei lopulta ole kovin suuressa äänessä, hänen vaikutuksensa näkyy kaikkialla. Myös hän hamuaa jotain: valtaa, kansakunnan nousua, oman politiikkansa onnistumista. Toisaalta hän kaipaa syvästi lapsivuoteeseen kuollutta vaimoaan – yksinäinen on suurmieskin hyväksyntää janoavien alaistensa ja tottelevaisuutta vaativan keisarikunnan puristuksessa.

Ja sitten on Mataleena, pieni tyttö, joka elää vielä lapsen maailmassa, kaivaten ja muistaen ja odottaen paluuta kotiin, ja joka jotuu liian varhain kokemaan, miten inhimillisyys ja lähimmäisyys punnitaan.

Nälkävuosi on hyvin tummasävyinen, muttei täysin vailla valoa. Ollikainen pitää teoksessaan kiinni ihmisyydestä, siitä, ettei mikään voi tai saa tuhota sen viimeistä ripettä, kun lapsen hihitys auraa railon harmaaseen toivottomuuteen. (s. 88) Kaikin puolin hallittu, mietitty ja hiottu, muttei missään tapauksessa kulmiaan menettänyt, tärkeä ja – oikeasti – jopa kaunis kirja.

Paljon tätä on luettu, lisää soisin luettavan. Tässä muutamia muiden aatoksia: Kirsi, Jori, jaana, Amma, Minna, anni.M, Karoliina, Morre, Booksy, Sanna, Maija ja Arja. (Hmmm, "muutamia" on näemmä suhteellinen käsite...)

Ehdoton aarre Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa (Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset).