Munro-viikonlopun hedelmiä: Karkulainen

Alice Munro: Karkulainen
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2005
386 s.
Runaway (2004)

Kirjastosta.


Hanna Kirjainten virrassa -blogista ehdotti Alice Munro -kimppalukuviikonloppua ja meikäplikka päätti ottaa osaa. Rouva Munroon en ole aiemmin tutustunut laisinkaan, mutta tiesin etukäteen, että hän on kirjoittanut pääasiassa novelleja ja tehnyt sen taidolla.

Karkulainen on kahdeksan novellin kokoelma, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Novellit on nimetty yksinkertaisesti, voisi jopa sanoa hieman tylsästi, mutta otsikon taakse kätkeytyy kerta kerran jälkeen paljon enemmän kuin uskoisi.

Avaus tapahtuu niminovelli Karkulaisella. Siinä nuori Carla elää aggressiivisen miehensä Clarkin ikeessä ratsastustallilla, josta naapurin varakas leskirouva yrittää häntä auttaa pakenemaan. Carla on jo kokenut karkaaja, sillä aikanaan hän karkasi kotoaan Clarkin matkaan vastoin vanhempiensa tahtoa. Ihminen kuitenkin kummasti kiintyy olotilaansa, jopa epätyydyttävään sellaiseen, eikä pakeneminen ole todellakaan helppoa.

Kolmen novellin sarja muodostaa laajemman tarinakokonaisuuden Karkulaisen sisään. Tilaisuus, Pian ja Hiljaisuus kertovat kaikki Julietista, joka lähtee nuorena opiskelemaan klassisia kieliä, mutta päätyy lopulta jonnekin aivan muualle. Novelleissa käsitellään niin Julietin elämän käännekohdaksi muodostuva junamatka Kanadan halki, hänen haparoiva alkunsa nuorena naimattomana äitinä ja lopulta elämä ikääntyneenä naisena, joka huomaa karvaasti, miten syvältä yllättävä yksinäisyys ja pyytämätön hiljaisuus voivat kouraista.

Intohimo-nimisessä novellissa nuori Grace viettää kesää pienen ravintolan kesätyöntekijänä ja kohtaa pojan, jonka perheeseen hän muodostaa merkittävän ja vaikutuksiltaan hallitsemattoman suhteen.

Syntejä ja rikkomuksia on hämmentävä yhdistelmä painostavaa uhkaa ja kevyttä otetta. Lauren on nuori tyttö, perheensä ainokainen, joka on muuttanut boheemien vanhempiensa kanssa uuteen kaupunkiin. Menneisyys tunkee pyytämättä keskelle perheen elämää, ja lopulta kaappien ovet on avattava, vaikkei kukaan haluaisi.

Temppuja kertoo sairaanhoitaja Robinista, joka huolehtii sekä työstään että sairaalloisesta siskostaan, mutta matkustaa kerran vuodessa naapurikaupunkiin ykköset yllään nauttimaan Shakespearen tulkinnoista. Yhtenä ratkaisevana kesänä hän kohtaa sattuman oikusta kiehtovan montenegrolaisen miehen, ja heidän välilleen muodostuu voimakas mutta silti hauras side. Elämän näytelmä ei kuitenkaan vastaa näyttämöllä esitettyjä tulkintoja, vaan itse asiassa päihittää ne turhankin tehokkaasti. (Tämä novelli sai minut kyyneliin. Huh.)

Viimeinen novelli, Selvänäköä, kertoo syrjäkylän tytöistä Tessasta ja Nancysta ja siitä, kuinka Tessan erityiset kyvyt muodostavat lopulta vahvan seitin molempien naisten elämän ylle tuoden mukanaan hallitsemattomia asioita.

Luulen, että löysin itselleni uuden suosikkikirjailijan. Alice Munron novelleissa on sellaista imua, jota en voi vastustaa: ne ovat näennäisesti kepeän tuntuisia, soljuvalla kielellä kerrottuja tarinoita, joissa pinnan alla kuplii ja koukku odottaa valpasta lukijaa. Karkulaista lukiessa tuntui, kuin olisin tullut kotiin, sillä juuri tällaista kirjallisuutta haluan lukea, ja juuri tällaisen kirjallisuuden kanssa haluan olla.

Novellit kertovat naisista, ja ne kertovat heistä usein pitkän tarinan. Munro kuljettaa mukanaan ajan kulkua ja elämän kaarta ja osoittaa, kuinka turhaa on luulla, ettei pienellä olisi merkitystä tai silmänräpäyksellä painoa. Ihmiset ovat epätäydellisiä, mutta kolhujen takaa voi paljastua myös kaunista, tasaista pintaa – ja toisinpäin.

Mitenkään lällyä kamaa tämä ei ole, vaikka päällisin puolin lukiessa syntyy rauhallinen vaikutelma. Munro ei silottele eikä piilottele, muttei myöskään tarjoa herkkujaan tarjottimella. Lukijan on todellakin luettava itse, ajateltava itse ja ymmärrettävä itse.

Kiitos Hannalle innoittamisesta, Alice Munro sai tämän viikonlopun aikana uuden fanin.

Maailmanvalloitus: Kanada.