Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
WSOY 1945
786 s.
Omasta hyllystä.
Sinuhe egyptiläinen on tarina lapsettomaksi jääneen thebalaisen pariskunnan, köyhien lääkärin Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan, elämään kaislaveneellä ilmestyneestä poikalapsesta, josta kasvaa isänsä jalanjäljissä lääkäri. Sinuhe kiertää niin maailmaa kuin egyptiläistä yhteiskuntaa nurkalta nurkalle, aina faaraon henkilääkäriksi asti. Matkansa maailmassa hän taittaa seuranaan yksisilmäinen palvelijansa Kaptah ja vaihtuvat naiset: on femme fatale Nefernefernefer, neitseellinen Minea ja äidillinen Merit. Farao Ekhnatonin lisäksi Sinuhe kuuluu sotapäällikkö Horemhebin lähipiiriin siitä lähtien, kun he kaikki ovat vasta nuoria poikasia. Tarinansa Sinuhe haluaa kertoa, ei jumalien tai ihmisten, vaan itsensä tähden, eläessään vanhuuttaan Egyptistä meren äärelle karkotettuna.
Ja mikä tarina se onkaan!
Luettua-blogin Sanna alkoi lukea Sinuhea loppukeväästä, ja siitä sain itsekin lopullisen potkun tarttua tähän klassikkoon, jonka olin kirjannut omalle Kuusi kovaa kotimaista -haastelistalleni sekä niin ikään TBR90+10-listalle (jossa se on +10-osiossa, vaikkakin hankin sitten kuitenkin ikioman kappaleen). Mitä sitä enää lykkäämäänkään! Sannan kanssa yhdessä lukeminen tuntui hyvältä idealta, koska sitä kautta pysyi jonkinmoinen tahti yllä, eikä kirjaa kehdannut jättää täysin sivuun. Sitäpaitsi olen pitkään tuntenut itseni jotenkin vajaavaiseksi ja/tai raajarikoksi, kun en tätä suuriin suomalaisiin klassikkoteoksiin lukeutuvaa kirjaa ole häpeäkseni lukenut.
Vaan nyt olen.
Waltarin vajaan 800 sivun eepoksesta on yli kuudenkymmenen vuoden aikana sanottu jo "kaikki". Ei se kai silti muuta tai vähennä oman lukukokemuksen ja sen pohdiskelun arvoa. Tietenkään.
Myönnän, etten pitkin lukumatkaa ollut aivan täysin myyty. Alku oli lupaava, mutta sitten aloin junnata paikoillani. Kirja oli niin paksu, etten uskonut saavani sitä koskaan loppuun. No, tietysti sain, mutta paikka paikoin runttasin eteenpäin hammasta purren, päätöksenäni lukea vielä tämän luvun loppuun. (Itsensä pakottamisesta voi tietysti olla montaa mieltä, etenkin kun kuitenkin puhutaan harrastuksesta ja omaksi iloksi toimimisesta, mutta joskus se on minun kohdallani paikallaan, sillä tiedän, että lopputulos - eli loppuun luettu kirja - on usein sen arvoinen.)
Sinuhe egyptiläisessä on oikeastaan kaikkea. Historiaa, monipuolinen henkilökavalkadi, rakkautta, seikkailua, matkakertomusta, sotaa, uskonnon ja yhteiskunnan tarkastelua monesta vinkkelistä. Lisäksi se on vahva ja vaikuttava kuvaus ihmisestä itsestään, siitä, mitä ihmisenä oleminen, valintojen tekeminen, erehtyminen ja oppiminen, toisten ihmisten kohtaaminen ja kohteleminen on.
Tarinan rytmi on jännittävä, sillä se muodostuu sekä itse tapahtumista että Waltarin maalailevasta kielestä. Paikoin lähdin virran mukaan ja kääntelin sivuja vauhdilla, paikoin tökki niin, etten meinannut edetä ollenkaan. On kai siis olemassa jonkinlainen Sinuhe-moodi, joka on saatava päälle, jotta lukeminen sujuu.
Kaikesta kamppailustani huolimatta kirjan loppu kruunasi kaiken: annoin anteeksi joka ikisen rämesuossa rämpimisen, junnaamisen ja tuskailun. Sulkiessani kirjan kannet viimeistä kertaa olin niin vaikuttunut ja niin liikuttunut, että hämmennyin. Mitä oikein tapahtui?
Kokonaisuus voitti. Tarinan eheys, monipuolisuus, sen lukemattomat kasvot ja nyanssit. Waltari on luonut ihmeellisen, täyden maailman, joka kertoo meistä kaikista jotain keskeistä ja olennaista. Se kertoo elämästä, täydellisen epätäydellisestä, herkästi hajoavasta ja uudelleen rakentuvasta, niin ilon kuin surunkin täyttämästä elämästä, jota me kaikki elämme - yksin.
Ehkä minun sittenkin kannatti "odottaa" näinkin kauan, ennen kuin luin Sinuhen. Se antoi minulle paljon, oli lukukokemuksena lopulta paljon enemmän kuin kirjan lukemista, johdatti uusille poluille.
Voiko kirjalta, tarinalta, vielä muuta edes pyytää?
Minä en ainakaan pyydä.
Kuusi kovaa kotimaista -haaste (3/6)
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Klassikot
TBR90+10
Täytyy sanoa, että vaikka Sinuhe oli minusta kiinnostava ja vaikuttava ja hieno (eikä lukeminenkaan ollut mitenkään vaivalloista), se ei ole minulle henkilökohtaisesti mitenkään kauhean tärkeä kirja. Toisin sanoen: kirja ei koskettanut kovin paljon.
VastaaPoistaYmmärrän sen hyvin, sillä minä mietin monta kertaa lukiessani, mitäköhän tästä edes tulee ja MIKÄ juttu tässä kirjassa on niin hieno. Mutta sitten kun pääsin kirjan loppuun, olin aivan vaikuttunut ja jokin oli liikahtanut sisälläni.
PoistaNyt mietin että pitäisikö minun lukea Sinuhe uudelleen. Tai kokeilla jotain muuta Waltaria. Meillä oli tästä opuksesta kaksiosainen painos, joten lukeminen oli ehkä siksi hieman "kevyempää". Hieno tämä kyllä muistaakseni oli.
VastaaPoistaSe tunne kun kirjan loppu palkitsee, se on parhaita tunteita koskaan.
Ehkä, ehkä... Minä aion kokeilla jotain muuta Waltaria lähiaikoina, niitä on omassakin hyllyssä pari.
PoistaNiin on, se on yksinkertaisesti hienoa.
Linnean tavoin mietin, että pitäisiköhän minun lukea Sinuhe uudelleen. Luin sen lukiolaisena, siis jo 90-luvulla, ja koska aikaa on kulunut, olisi kiinnostavaa lukea kirja nyt.
VastaaPoistaHaastoin sinut rakkausrunohempeilyyn. :)
Ajan kuluminen ilmeisesti näkyy ja tuntuu Sinuhen kohdalla keskeisesti - olen ymmärtänyt. Ehkä sinun pitäisi ;)
PoistaKiitos haasteesta, vaikka se onkin minulle, no, haastava! Kokeillaan, mihin kykenen...
Iik, minä vielä kamppailen täällä viimeisetn osien kanssa! Parin viikon sisällä yritän toki saada tämän loppuun :). Hieno suoritus ja kiva kun vielä tykkäsitkin tästä. Minä en vielä ole täysin vakuuttunut ;).
VastaaPoistaTsemppiä loppurutistukseen, you can do it! ;) Kiitos vielä lukuseurasta, tuskin olisin yksinäni saanut edes aloitettua tätä.
PoistaSinuhe odottelee minua lukemattomana hyllyssä. Välillä se sieltä huutelee, mutta vielä ei ole ollut sen vuoro...
VastaaPoistaKiva kuulla, että kirja oli kokonaisuutena noin vaikuttava :)
Kyllä sen aika vielä tulee, sillä Sinuhe jaksaa odottaa. Toivottavasti saat nauttia tarinasta yhtä paljon kuin minä - jahka sen aika on.
VastaaPoistaOlá povo da Finlândia.
VastaaPoistaTenho tremenda admiração por seu país que deveria ser exemplo para o resto do mundo. Sou brasileiro e adorei o livro de Mika Waltari "O Egípcio" sendo que o li com 16 anos e acabei de reler este livro.
Creio que em muitas partes do livro a imaginação de Waltari não faça bem ao leitor, enchendo o seu coração de aflições ou de desgosto na humanidade, mas pode ser que isso seja coisa de brasileiro já que temos o coração mole Hehehehe.
De qualquer modo é uma história espetacular que nos alimenta a alma de pensamentos incríveis.
Parabéns Filandeses, eu teria muito orgulho de um escritor desses.