Kahdesti Sinä päivänä

www.otava.fi

Luinpa minäkin sitten David Nichollsin Sinä päivänä (Otava 2011, One Day 2009). Jäi oikein hyvä mieli, viihdyin kirjan kanssa erinomaisen hyvin ja suorastaan ahmin sen muutamassa illassa. Nichollsin lämminhenkinen, jutusteleva tyyli puri minuun, henkilöt kiinnostivat ja kirjan kerronnallinen kikka - yhden ainoan päivän kuvaaminen kustakin kuluvasta vuodesta - kolahti.

Emma ja Dexter viettävät yön yhdessä valmistujaistensa jälkeen Edinburghissa kesällä 1988. Emma on työväenluokkainen kärkäs älykkö, Dexter yläluokkainen hulttiopoika. Voiko heillä olla mitään yhteistä, ainakaan enää sen jälkeen, kun aurinko nousee?

Mitä ilmeisimmin. Nicholls kuljettaa lukijan Emman ja Dexterin mukana seuraavat parikymmentä vuotta. Tarinaa kerrotaan aina heinäkuun 15. päivä, kummankin näkökulmasta. Elämä heittelee molempia tavalla jos toisellakin, ovathan ne nuoria ja etsivät vielä suuntaa elämälleen. Vähitellen alkaa löytyä kiinnekohtia, tulee menestystä ja mammonaa, uusia piirejä, kumppaneita, iloja ja pettymyksiä. Emma ja Dexter pitävät toisiinsa yhteyttä vaihtelevasti - Dexteristä tulee tv-julkkis ja Emmasta opettaja. Ystävyys, tai ainakin kerran läheisiä olleiden väliin jäävä side ei kuitenkaan katkea, vaikka kaikki edellytykset sille olisi olemassa.

Juonesta ei kannata sen tarkempaa selontekoa antaa, vaan se kannattaa kokea itse. Meikäläiseen tämä ainakin puri juuri sopivalla volyymilla, yllätti, ilahdutti ja herätti muitakin tuntemuksia. Dexter on varsin ärsyttävä kaveri, holtiton ja mahtaileva, mutta jotenkin jaksoin silti uskoa häneen. Emma taas herätti kaikki empatiani - minusta hän oli ihana. Hauska, tilannetajuinen ja itsenäinen. No, hieman lisää itsetuntoa olisin hänelle suonut jo vähän aikaisemmin, mutta eihän kukaan ole täydellinen. Muitakin henkilöitä tarinassa toki esiintyy, mutta he jäävät pääosassa olevien varjoon kirkkaasti.

Myönnettäköön, hieman vetistelin kirjan loppupuolella, sillä se kosketti sopivasti jotain kohtaa minussa ja herätti liikutuksen. Ei tämä mikään maailmanhistorian tappiin säilyvä teos ole, mutta jäänee minulle mieleen vielä pitkäksi aikaa sellaisena tarinana, johon oli kaikin puolin mukavaa solahtaa sekaan.

Eilen keksin työpäivän aikana, että voisin lähteä töiden jälkeen pitkästä aikaa elokuviin. V meni mökille koko viikonlopuksi, eikä oikein huvittanut viettää lauantai-iltaa vaan yksin kotona (semminkin kun vietin sellaisen yksinäisen illan jo perjantaina - tosin se kului tämän kirjan kanssa, joten se ei ollut laisinkaan ikävä). Niinpä marssin Tennispalatsiin katsomaan - Sinä päivänä.

www.episodi.fi

Elokuva on valmistunut vastikään, sen on ohjannut Lone Scherfig ja käsikirjoittanut - shocking - David Nicholls. Emmana nähdään kauriinsilmäinen Anne Hathaway ja Dexterinä holtitonta kuolaneritystä aiheuttava Jim Sturgess.

Sali täyttyi lähinnä pareittain liikkuneista naisihmisistä, vain muutama mies oli eksynyt joukkoon. Hymyilytti - genret karsinoivat katsojia aika tiukasti. Vajaa kaksituntinen sujahti ohi valkokankaalle siirtyneiden Emman ja Dexterin seurassa, enkä voi sanoa sen 12 euron (+keskikokoisen popcornin) menneen hukkaan. Elokuva oli ehkä kuitenkin hieman liian episodimainen paikoittain, sillä vuodet vierivät välillä minusta aivan liian nopeasti eteenpäin. Esimerkiksi Dexterin ajatumista viihdealan nurjalle puolelle ei kunnolla pohjustettu. Muutamia muutoksia tarinaan oli tehty, mutta eivät ne loppujen lopuksi haitanneet ja sitäpaitsi ne olivat lähinnä kosmeettisia (meinasin kirjoittaa kosmisia, mikä lie ajatuskuvio siinäkin oli taustalla...).

Todella vaikea sanoa, miltä elokuva tuntuu kirjaa lukematta tai edes jonkin ajan kuluttua siitä, minulla kun tosiaan väliä oli yhden yön verran. Tavallaan oli ihanaa solahtaa hyväksi kokemaani tarinaan nopeasti uudelleen, mutta toisaalta nyt on vaikeaa arvioida näitä erikseen. Tokkopa se haittaa, molemmista kokemuksista kuitenkin pidin.

Anne Hathaway oli yllättävän vähän ärsyttävä. Jotenkin olen aina pitänyt häntä sellaisena kiiltokuvanäyttelijättärenä, joka vain tulee paikalle räpsyttämään ripsiään, mutta loppujen lopuksi hän oli oikein uskottava Emmana - ja näyttelijänä! Niin ne ennakkoluulot karisevat toisinaan. Jim Sturgessista en viitsi kauheasti edes aloittaa. Hän oli yksinkertaisesti ihana. Voi luoja.

www.imdb.com

Huh huh, voin sanoa, että tässä on mies minun makuuni. Aivan syötävän komea, etenkin liikkuvassa kuvassa. Tai oikeastaan ihan tässä still-versiossakin... Ja ihan osaa siis näytelläkin, ettei pelkästä silmäkarkista ole nyt kyse, ja etten ihan pinnalliseksi seksistiksi leimaudu. Tosin elokuvassa Dexter tuntui ehkä hitusen liian lempeältä jopa kusipäisimpinäkin aikoinaan, mistä pieni miinus. Uskottavuus ei kuitenkaan rapissut pois, onneksi.

Ja muutama tippa piti puristaa silmäkulmasta leffankin loppupuolella. Enkä ollut ainoa.

Olen siis viettänyt aktiivisen brittiviihdeviikonlopun ihanan tarinan seurassa. Voin lämpimästi suositella hyvää tarinaa ja elämänmakua kaipaaville. Saattaa tosin aiheuttaa ajankulun nopeuden paniikinomaista pohdintaa ja lukuisia päätöksiä siitä, että alan nauttia elämästä tasan nyt. Heti tänään.