Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Karisto 2011. (This Is Where I Leave You, 2009)


Foxmanin perheen isä on kuollut. Juutalaiseen tapaan (ateisti-)isä on esittänyt viimeisenä toiveenaan perinteisen suruviikon viettämisen. Eihän sellaista toivetta voi vastustaa, vaikka se tarkoittaakin viikkoa saman katon alla niiden ihmisten kanssa, joiden olemassaolon on juuri ja juuri hyväksynyt - toisella puolen maata. Foxmanin sisarukset Wendy, Paul, Judd ja Phillip sekä äiti Hillary kokoontuvat siis yhteen mielenkiintoisin seurauksin.

Päähenkilö on Judd Foxman, vaimonsa Jenin pettämäksi joutunut ja muutenkin hieman tuuliajolla ilman omaa syytään oleva kaveri. Juddin kautta tutustutaan muihin sisaruksiin, äitiin ja naapureihin sekä muistellaan mennyttä, niin kuollutta isää kuin lapsuutta ja nuoruuttakin. Jokaisella on jotakin sanottavaa ja muutama luuranko kaapissa. Sisarukset eivät tule kehuttavan hyvin toimeen toistensa kanssa, mutta koettavat parhaansa toteuttaakseen suruviikon säällisesti. Patoutuneet tunteet ja muistot puskevat pintaan, eikä haavereilta, sen enempää fyysisiltä kuin psyykkisiltäkään, vältytä. Seitsemän päivää on pitkä aika.

Tämän kirjan parissa vietin erinomaisen hyviä lukuhetkiä. Tarina sijoittui ehdottomaan suosikkimaisemaani, yhdysvaltalaiseen keskiluokkaan, joten lähtökohta oli jo mainio. Jonathan Tropper kuljettaa lukijaa ongelmitta draaman alusta loppuun. Henkilöt ovat kiinnostavia, joskin ärsyttäviä. (En ihmettele, mikseivät sisarukset halua olla tekemisissä toistensa kanssa.) Tapahtumia on tarpeeksi, muttei liikaa, eikä stoori ala kyllästyttää. Palikat ovat siis siltä osin kunnossa.

Tyylillisesti tämä ei varmaankaan kaikkiin iske, mutta minuun se puri napakasti, sillä kaipasinkin jotain sopivan kevyttä ja viihdyttävää, mutten aivotonta. Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on oivallinen välipala, ja sitä lukiessa nauroin useaan kertaan ääneen, mitä ei ole hetkeen tapahtunut kirjojen kanssa. Tropperilla on kyky ja taito heitellä lukijaa mielensä mukaan edes takaisin traagisista ja surullisistakin juonenkäänteistä absurdiin komiikkaan. Hän on terävä ja nokkela, muttei viisastele liikaa minun makuuni. Foxmanin pöljä perhe jää mieleen, ja loppujen lopuksi heille toivoo kaikkea hyvää jatkossakin, niin ärsyttäviä kuin he osaavatkin olla.

Ja eivätkö kaikki perheet ole hieman outoja? Eikö kaikissa perheissä ole omat taakkansa, vanhat loukkauksensa ja väärinymmärryksensä? Ja eikö jokaista joskus ärsytä ihan jokaikinen naama siinä perhepäivällispöydän ympärillä?

(Minua ainakin.)

Myös anni.M ja Maija ovat viihtyneet Foxmanien kanssa.

--

Sain Linnealta tunnustuksen, kiitos! Tämä pitäisi jakaa eteenpäin kymmenelle bloggaajalle, mutta taidan nyt tällä kertaa jättää jakamatta. Sen sijaan kiitän kaikkia mahtavia lukemiani blogeja huippusisällöstä - blogiseikkailut on aina yhtä hauskaa aloittaa, kun on tiedossa kaikenmoisia lukuelämyksiä tavalla jos toisellakin.