Mielensäpahoittaja, hyväksi minulle

www.wsoy.fi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY, 2010).

Kyllä ei voi muuta sanoa, kuin että vähän tekisi mieleni läpsiä itseäni takaraivoon siitä hyvästä, etten aiemmin ole tarttunut tähän makupalaan ja nytkin vasta, kun se sattui olemaan pikalainahyllyssä Rikhardinkadulla. Parempi kuitenkin myöhään, luulisin mielensäpahoittajankin ajattelevan, ehkä.

Mielensäpahoittaja on kahdeksankymppinen suomalainen mies, jolla on paljon sanottavaa maailman ja Suomen tilasta, naapureista, kunnanlääkäristä, elintarvikkeista, VR:stä (!), sukulaisista. Kaikesta siitä, mistä meillä jokaisella on varmaankin jonkinlainen mielipide silloin jos tällöinkin. Eikä aina niin mairitteleva. Oman vanhentumisen ja heikkenemisen myöntäminen ei ahkeralle puurtajalle ole helppoa, poika, miniä ja lapsenlapset herättävät ajatuksia, ja mielessä on myös hoitokodissa oleva vaimo.

Olin jotenkin ajatellut, että tämä kirja olisi jotenkin erilainen. Että sitä lukiessa nauraisi enemmänkin mielensäpahoittajalle ja hänen edustamalleen maailmalle ja ihmistyypille, pudistelisi päätään ja voisi olla maireana siitä, kuinka kyllä minä en tuollaisista asioista jaksa välittää. Mutta ei, siitä ei ollut ollenkaan kyse.

Minä aivan rakastin mielensäpahoittajaa ja hänen puhinoitaan. Olin monesta asiasta aivan samaa mieltä, nyökkäilin ja olin valmis laittamaan suomalaiset samantien jonotuskouluun. Sympatiseerasin päähenkilöä ja olisin halunnut istahtaa hänen pirttinsä pöydän ääreen kahville pohtimaan, mitä tälle maailmalle oikein pitäisi tehdä. Ahmin tämän napakan pikku teoksen kahdessa illassa lyhyiden lukuhetkien aikana, ja luin vähän miehekkeellekin ääneen (häntä kun kamalasti kiinnosti olohuoneen puolella, mille tyrskähtelen makuuhuoneessa). Sain jopa kaupattua hänelle idean lukea kirja itsekin, mistä olen varsin tyytyväinen. (V lukee lähinnä tenttikirjoja, harvemmin kaunokirjallisuutta, joskin vastikään hän kahlasi koko Harjunpää-sarjan alusta loppuun.)

Kyseessä on minusta aivan ihastuttava osoitus siitä, miten tuoretta, tarkkasilmäistä, sujuvaa ja aitoa kaunokirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Miten aivan pienillä asioilla, huomioilla, lyhyillä kappaleilla voidaan kertoa niin paljon. Miten rapsakka huumori yhdistyy lopulta sen kuvaamiseen, millä elämässä ihan oikeasti on väliä, ja mistä sitä mieltä ei tarvitsee pahoittaa, ikinä.

Olisipa mielensäpahoittajan tapaisia ihmisiä enemmänkin. Sellaisia, jotka näkisivät arjessakin pinnan alle, tarttuisivat kiinni häiritseviin seikkoihin ja pohtisivat, mitä niille tehdään. Aivan liian paljon on niitä, jotka aina vain valittavat valittamisen ilosta tai siksi, että niin vaan kuuluu tehdä (kuuluu valittaa palkasta, pomosta, poliitikoista, säästä, lomista, you name it), mutta sitten jos heiltä kysyy, miksi valitus on aiheellista ja mitä olet ajatellut asialle tehdä, vastassa on hämmentynyt katse. Ja valitus jatkuu. Huoh. (Juu, kyllä en ole täydellinen itsekään tässä asiassa, mutta silti.) Minulla ei ole elinaikanani ollut ukkia, joten vanhempien herrojen kohtaaminen arkielämässä on minulle vierasta, mutta luulen, että tällaisen mielensäpahoittajan kanssa olisin voinut tulla oikein hyvinkin toimeen. Tosin olisin varmaan se ärsyttävä lapsenlapsi, joka lähettää niitä kimalteisia ystävänpäiväkortteja. Tai Pitäydytään omissa asioissa -päivän kortteja. Ehkä meillä voisi silti olla mielensäpahoittajaukin kanssa jotain yhteistäkin. Tai oikeastaan aika paljonkin.

Ja viimeisillä riveillä ihan pikkaisen itkin. Muistin, miltä tuntui kaksi vuotta sitten istua päivästä toiseen mummin sairaalasängyn vieressä ja pitää kädestä kiinni, kun mitään muutakaan ei enää voinut.

Se itku ei tosin kuulunut olohuoneeseen saakka.