Tahaton lueskelija -blogissa avattiin joulukuussa kiinnostava Leningrad–Ost-Berlin-haaste, johon oli tietenkin lähdettävä mukaan. Ideana on siis lukea neuvostoajan kirjallisuutta, ehkä jopa löytää helmiä joukosta. Asiasana "Neuvostoliitto" tuottaa melkoisen määrän sekalaisia tuloksia kirjaston hakutietokannasta, ja muutaman kirjan innostuinkin heti varaamaan itselleni luettavaksi (melkoisella satunnaisotannalla).
Joen tuolla puolen on Suomi–Neuvostoliitto-seuran julkaisema pieni kirjanen vuodelta 1946. Se on tekstikokoelma, jossa on mukana yksi runo ja viisi novellia. Runo on nimeltään Maailma kuulkoon minun ääneni ja se on varsin paatoksellinen ja sotaisa. Kirjoittaja on armenialainen runoilija Ovanes Shiraz (tai muodossa Hovhannes Shiraz). Novellien kirjoittajat ovat virolainen Johannes Semper (Joen tuolla puolen), ukrainalainen Leonid Pervomaiskij (Uskollista verta), valkovenäläinen Mihas Lyinkov (Suudelma) ja azerbaidžanilainen Rasul Rza (Luutnantti Bairaman päiväkirjasta). Neuvostokansojen kirjallinen kerma, veikkaan.
Novelleja yhdistää toisen maailmansodan kärsimys, sodan julmuus ja fasismin uhka. Saksalaiset ovat yksiselitteinen vihollinen, joka tulee, tappaa ja tuhoaa, ja jota vastaan on taisteltava oman ja kansan kunnian vuoksi. Kovin omaäänisiä kertomukset eivät ole, mutta en tiedä, johtuuko se ensisijaisesti alkuperäistekstistä vai suomennoksesta.
Oikeastaan vain novelleista ensimmäinen eli Johannes Semperin Joen tuolla puolen on sellainen, että se jää lukemisen jälkeen mieleen. Se alkaa Jan Kidrakin kavutessa Tallinnan Toompealle palauttamaan kirjastosta lainaamiaan kirjoja, ja vaikka miehityksen uhka on alusta alkaen ilmassa, se konkretisoituu tarinan edetessä, mutta tekee sen ovelasti hivuttaen. Toinen kiinnostava novelli on Rasul Rzan Luutnantti Bairaman päiväkirjasta, jossa on useampi tekstitaso pelkän suoraviivaisen kerronnan sijaan.
En voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta erityisesti. Lähinnä novellit olivat pakkopullaa, jonka päätin pureskella niine hyvineni kun nyt kerran aloitin. Kirja on koottu juuri toisen maailmansodan jälkeen korostamaan ennen kaikkea Neuvostoliiton voittoa ja asemaa, ja vaikka sotakuvaukset ovatkin jossain määrin koskettavia niiden kuvaaman uhkan tunnun vuoksi, ne ovat myös melko yksioikoisia ja näkökulmaltaan rajoittuneita. Fasistiset voimat yrittävät vyöryä päälle kuin hyökyaalto, mutta sisukkaat neuvostojoukot, niin siviilit kuin sotilaat, panevat vastaan viimeiseen mieheen ja naiseen ja hirttosilmukkaan. Ja tietäähän sen, miten siinä käy, kun fasisti lähtee suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan. Lopulta tulee turpaan.
Joen tuolla puolen. Neuvostoliiton kirjallistaiteellisesta julkaisusta Kansojen ystävyys
Suomentajat: Eugen Lubimow & Arvo A. Pylkkänen
Ulkoasu: ?
Suomi–Neuvostoliitto-seura 1946
94 s.
______
En löytänyt muita bloggauksia kirjasta. Jännä juttu.
Avaan nyt siis Leningrad–Ost-Berlin-haasteen omalta osaltani. Lisäksi ruksaan Maailmanvalloituksesta Azerbaidžanin Rasul Rzan novellilla.
On tosiaan jännä juttu, ettei tuollaisesta klassikosta löytynyt muita bloggauksia :)
VastaaPoistaOnpa mielenkiintoinen haaste, täytyykin käydä tsekkaamassa Ketjukolaajalla mitä se pitää sisällään.
Kyllä, ihan piti ihmetellä, että voiko näin olla... ;)
PoistaLuulen, että Ketjukolaajan haaste saattaisi sopia sinulle! Sen saa suorittaa aivan itse valitulla tavalla, niin kuin parhaalta tuntuu.
"Kun fasisti lättyynsä otti", jahaa...
VastaaPoistaEikö niissä novelleissa lainkaan kerrottu asioista, paikoista tai ilmiöistä, jotka eivät olleet sinulle entuudestaan tuttuja? Uskon minä silti sen, että sodan jälkeen on julkaistu propagandahenkistä kirjallisuutta. Sinulle nostan hattua siitä, että olet rohkeasti heittäytynyt lukemaan kirjaa, josta lähtökohtaisesti voi arvata, että voi olla räikeät sävyt päällä. Sellaista se sosialismin propaganda taisi olla punalippuja myöten. Yritin tekstistäsi jotenkin kartoittaa sitä, mikä erityisesti olisi tässä kirjassa ollut pielessä sinua ajatellen. Olisiko niin, että arvostat kirjoissa tekstin laatua aika tavalla? Luulenpa, että näissä sotatarinoissa se laatu ei monelle lukijalle ole pääasia, pikemminkin kertomusten jylhyys tai jännittävyys taitavat puhutella monia lukijoita? Ihan osittain vakavissani kysyisin: olisiko tämä kenties enempi pojille suunnattu kirja?
Eikä niitä aiempia bloggauksia näistä vanhemmista varaston aarteista taida löytyä aina muutoinkaan.
Lähinnä miljöönä novelleissa toimi rintama tai miehitystä pelkäävä tai sen jo kohdannut nimetön kylä (ja tuossa niminovellissa Tallinna). Nämä sekoittuivat mielessäni toisiinsa, enkä oikein kyennyt tekemään niiden välille eroa.
PoistaKirjallinen ilmaisu on tässä teoksessa jotenkin aika paatoksellista ja sitä myöten hyvin yksipuolista, eikä siksi sytyttänyt minua. Kyse voi toki olla myös suomennoksen laadusta, ja alkuperäistekstit voivat olla parempiakin. Yleisesti kyllä tosiaan arvostan paljon tekstiä itsessään.
Ihan totta tuo, että tässäkin tematiikka on sellainen, että itse aihe on se olennainen juttu, etenkin kun miettii näitten tekstien julkaisuajankohtaa. Voi olla, että tämä kirja sopisi paremmin jollekulle toiselle, vaikka sitten pojille. :) Mutta ei tässä kyllä mitenkään mahdottoman mainiota sotatoimintaakaan ole, jos sellaisesta kirjoissa yleensä nauttii. Parempaakin on runsain mitoin.
Joskus on hauskaa, kun löytää ihan sattumalta jonkun toisen bloggauksen jostakin harvinaisemmasta tapauksesta. Tulee sellainen salaseuramainen fiilis, että kas, joku muukin on löytänyt samoille sala-apajille.
Onko sulle neuvostokirjoista Daniil Harmsin "Sattumia" tuttu teos? Siinä on yksi lempparikirjani kautta aikain, aivan hulvaton tapaus. Suosittelen todella lämpimästi, jos on jäänyt väliin.
VastaaPoista- Anne
Olen joskus vuosikausia lukenut jotakin Daniil Harmsilta, mutta se ei muistaakseni ollut tuo Sattumia. Kiitos vinkistä, lukulistalle!
Poista