Annica Wennströmin Lapinkylä. Sukutarina on nimensä mukaisesti erään Ruotsin Lapista peräisin olevan saamelaissuvun sukusaaga. Sen esiäitinä on 1860-luvulla nuorta aikuisuuttaan elävä Njenna rakastuu salaperäiseen samoilijaan Aanta Naahkeseen, mutta joutuu rikoksen uhriksi ja menettää niin mielitiettynsä kuin oman perheensäkin päättäessään paeta tuskaista oloa. Kolmea sukupolvea ja lähes 150 vuotta myöhemmin nuori nainen löytää ullakolta saamelaista käsityötä olevat kengänpaulat, joista hänen äitinsä vaikenee visusti. Omat juuret kiinnostavat ja alkaa matka menneeseen ja sukuhistoriaan.
Lapinkylän hempeä kansi kiinnitti huomioni kirjastossa ja Kansojen juurilla -haasteen innoittamana päätin sen lainata ja lukea. Tarina alkaa Njennan pakomatkalta ja pompahtaa sen jälkeen vuorotellen eri ajoissa ja paikoissa. Aluksi innostuin, mutta aika pian intoni laantui.
Tarina jää pyörimään jossain määrin ympyrää ja vanuu hitaasti ees sun taas. Njennan aikakausi on paljon nykyaikaa kiinnostavampi, ja etenkin saamelaisten kohtaama syrjintä ja ennakkoluulot sekä uudisasukkaiden (eli ruotsalaisten) tunkeutuminen saamelaisten maille kuvataan hienosti ja koskettavasti. Arkinen työnteko, voimakas luonto ympärillä ja uskomusmaailma rakentavat kertomusta vahvasti. Nykyajan minäkertoja taas on vain ihan tavallinen juuriaan etsivä nainen, jossa ei ole mitään uutta, mitä ei olisi jo joskus kerrottu.
1860-luvun ja myöhemmin 1900-luvun alkupuolen – Njennan tyttären Ristinin elämä – osiot paneutuvat siis tarkemmin häpeään ja identiteettiin, muutokseen ja monella tapaa rakoilevan yhteisön maailmaan. Saamelaisuus on Njennalle erottamaton osa identiteettiä, se on se, mitä hän on ja miten elää. Ristin taas häpeää äitiään ja taustaansa niin, ettei muulle lähestulkoon jää sijaa. Nykyhetken kertoja taas haluaisi tietää, kuka on ja mistä tulee, mutta sen selville saaminen on suuren työn takana.
Lapinkylä on kirja, joka tuli luettua, koska se kohdalle osui. Tyyliltään se ei sen erikoisemmin viehättänyt tai iskenyt, liikaa vellotaan tunteissa ja muistoissa ja särmää ja säpinää on liian vähän. Jäin kaipaamaan tiiviimpää pakettia, selkeämmin rajattua tarinaa ja ymmärrystä siitä, mitä kirjailija lopulta haluaa lukijalle kertoa.
Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina
Suomentaja: Outi Menna
Ulkoasu: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel
Bazar 2012
334 s.
Lappskatteland. En familjesaga (2006)
Kirjastosta.
______
Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Koko lailla kirjallisesti, Morren maailma, Lumiomena, Kirjanainen, Rakkaudesta kirjoihin
Kansojen juurilla -lukuhaasteen kolmas luettu teos.
Luin tämän silloin heti suomennoksen ilmestyttyä, eli lukemisesta on jo useampi vuosi aikaa, mutta muistan vielä hyvin, miten raskassoutuista lukeminen oli. Kirjassa oli paljon hyvääkin, mutta lopulta lukukokemus on jättänyt jotenkin tunkkaisen ja vanuvan (hyvin sanottu, Suketus!) muiston. Aihepiiri on kyllä kiehtova!
VastaaPoistaKirjoittaminenkin oli raskassoutuista, mutta ei tämä nyt ihan mikään alta riman -kokemus ollut. Jotenkin yhdentekevä vain, vaikka aihepiiri todella on kiehtova.
PoistaMinunkin lukemisestani on jo aikaa vierähtänyt, mutta muistan pitäneeni tästä kyllä. Minua kiehtoo ajatus, että saamelaistausta tai mikä hyvänsä etninen tausta halutaan/täytyy/pystytään täysin kieltämään itseltä ja muilta. Ja mitä tämä sitten aiheuttaa ihmisille.
VastaaPoistaTuo on todella kiinnostava teema, ja Wennström sitä mielestäni onnistuneesti käsitteleekin, mutta jokin tässä kuitenkin jäi kovin etäiseksi. Samasta aiheesta tekisi mieli kyllä lukea jokin toinenkin tulkinta.
Poista