Työn ilo

Jokohan uskallan sen sanoa vai onko liian varhaista, mutta kyllä mä vaan tykkään mun työstä.

Se on raskasta ja sitä on paljon, se jatkuu näillä puheilla juhannuksen korville, mutta sen jälkeisestä ajasta ei ole hajuakaan, se on paljon enemmän kuin osasin aavistaa, eikä se ole tasan sitä, mihin minulla on koulutus.

Mutta kyllä, se on aika ihanaa.

On aivan uskomaton tunne, kun tajuaa olevansa tärkeä. Pitkään aikaan (josko koskaan aiemmin?) ei työelämässä ole tuntunut siltä, että olisin ehdottoman kaivattu ja tarvittu. Melkein korvaamaton. Nyt on. Olen sitä sekä työnantajalleni että ennen kaikkea nuorille, joiden kanssa olen tekemisissä. Se on aika villiä. Minä muka? Mutta kyllä, juuri minä, eikä kukaan muu.

Joka päivä opin aivan tolkuttomasti uutta. Opin työnkuvastani ja työni sisällöistä, koulumaailmasta, byrokratian kiemuroista, järjestelmistä ja rakenteista, kasvatuksesta, kanssakäymisestä ja itsestäni. Ja niistä nuorista. Ihanista, kamalista, lapsellisista, kasvavista, kypsistä, höhlistä ja vaikeista ihmisistä. Välillä on tuskaisen hankalaa löytää sopivaa kommunikointikeinoa, välillä kaikki on kuin linnunmaitoa. Hassua, hämmentävää ja pirun palkitsevaa.

Ensimmäinen vanhempainiltakin on hoidettu. Jumankekka kuinka jännitti. Mutta jos jotain opin museomaailmasta, se on jännitystilan ylittäminen esiintymistilanteissa ja sujuva aiheesta kuin aiheesta joriseminen sekä hankalien kysymysten kiertäminen kysyjän sitä huomaamatta. Käytännössä hyväksi havaittuja kikkoja. Käyttänen jatkossakin.

On ihan mieletön tunne, kun huomaa, että nuori alkaa luottaa. En olisi arvannut, kuinka hyvältä se tuntuu. Tuntuu se painavaltakin. Olen vastuussa. Mutta se, että olen onnistunut tekemään tiettäväksi, että luokseni saa tulla, että minua saa "vaivata" ja että olen töissä jokaista oppilasta varten – se saa minut uskomaan itseeni ja siihen, että taidan olla oikealla alalla.

Eikä pidä ymmärtää väärin: on niitä töyssyjäkin. Niitä on. Joka päivä. Mutta jos vähitellen onnistun kääntämään nekin paremmin päin, homma etenee juuri niin kuin pitää.

Tätä lisää koko kevät – ja loppuelämä –, niin johan menee hyvin.

(Tosin sen lukuajan voisin ottaa elämääni ihan mielelläni takaisin, kiitos. No, ehkä jo ensi viikolla.)