Idealistin päässä

Miten näin paljon ajatuksia voi mahtua ihmisen päähän kerralla?

No, ei varmaan mahdukaan. Koko ajan pitäisi olla muistikirja hollilla, että saisi raapustettua ylös asiat, joita miettii, ihmettelee, paheksuu ja joista haluaa tietää lisää. Pari kertaa kirjoitin syksyn puolella töissä tajunnanvirtana ylös juttuja ja ajatuksia, mutta menneinä viikkoina se on jäänyt. Jossain se muistikirja kyllä on työpöytääni tehokkaasti valloittavan post it -lappupataljoonan alla.

Ensinnäkin: kyllä, empiria puhuu puolestaan. Mä tykkään mun työstä. Joka päivä enemmän. Suoraan sanottuna en olisi uskonut, kuinka paljon voin siitä pitää, vaikka siihen kuuluu tolkuton määrä asioita, joiden olen aina olettanut olevan sen kuuluisan mukavuusalueeni ulkopuolella. Nyt olen huomannut ja oppinut, ettei auta kuin henkäistä syvään ja käydä kimppuun. Kaikkein epämiellyttävimmät hommat on vielä kokematta, mutta niidenkin aika varmasti vielä on. Tosin nyt jo uskallan luulla – tai ainakin toivoa – että pärjään. Pärjään tässä työssä ja teen sitä tismalleen niin hyvin kuin vain voin. Ja se on itse asiassa aika paljon, ottaen huomioon, että hyppäsin kelkkaan aivan kylmiltään ja suoraan asian äärelle.

Outoja ja häiritseviä ja hämmentäviä asioita en kuitenkaan voi ajatuksissani välttää. Olen viimeisten viikkojen aikana miettinyt paljon sitä, kuka itse olen ja millainen olen työssäni. Opettajankoulutukseen hakiessani jouduin tiukan haastatteluraadin edessä päättämään noin puolessatoista sekunnissa, olenko idealisti vai realisti. Vastasin silloin olevani idealisti. Vielä.

Olen sitä edelleen, olen huomannut. Se ei tarkoita, että kulkisin pää pilvissä haaveilemassa, vaan se tarkoittaa sitä, että haluan uskoa aina parasta. Olen sielultani ehkä hieman pessimistinen ja kuvittelen ja pelkään välillä todella typeriä asioita, mutta pohjimmiltani uskon silti ihmisistä, asioista ja maailmasta hyvää. Uskon, että oppilas osaa olla myös fiksu. Uskon, että hän kykenee päättämään asioistaan, eikä päädy tietoisesti typeryyksiin. Uskon, että järjen valo palaa ja kaikesta on mahdollista selviytyä. Haluan uskoa niin.

Tietenkin on vähitellen hyväksyttävä se tosiasia, että asiat eivät mene todellisuudessa niin kuin kuvitelmissani. Vaikka kuinka itse toivoisin ja tekisin hyvää, tuuppisin kaidalle tielle, yrittäisin pitää (henkisesti) kädestä ja silittää päätä, vaikka kuinka käyttäisin työajan lisäksi vapaa-aikaani ja yöuniani oppilaitteni asioiden pähkäilyyn ja vaikka kuinka tahtoisin auttaa, se ei riitä eikä ole edes oikein. Ensinnäkin: en ole töissä vuorokauden ympäri. Kun suljen työhuoneeni oven, saan jättää työt taakseni. (Ja silti tulee kirjauduttua Wilmaan kotikoneeltakin, vaikka tiedän, ettei tarvitsisi eikä pitäisi.) Toiseksi: ihmistä ei voi aina auttaa, jos hän ei itse halua tulla autetuksi. Piste.

Onneksi niin moni oppilas on aivan huikea tyyppi. Olen pitänyt kovalla kiireellä ohjauskeskusteluita, jotka olisi pitänyt pitää jo syyslukukaudella, mutta koska edeltäjäni jäi pois niin vauhdilla ja minä aloitin hyppäämällä suoraan avantoon, aikataulut ovat jäljessä. Olen yrittänyt samaan aikaan sekä onkia vaikeimmat tapaukset ensin esiin että pitää mielessä selkärankaani hakkautuneen ajatuksen oppilaiden tasapuolisesta kohtelusta. On ahdistavaa, kun aikaa on niin vähän ja oppilaita niin paljon, ja kun en missään nimessä halua sortua samaan, mistä koen itse "kärsineeni" kouluaikanani: kiltit, hiljaisehkot, fiksut ja pärjäävät jäävät huomiota vaille, kun ongelmaiset, kovaääniset ja vaikeat kiilaavat kaikissa jonoissa ohi. Niinpä olen tarttunut hihasta niitäkin, jotka on luokiteltu leiman "helppo ja selvä tapaus, älä tuhlaa aikaa" alle. Ja jäljessä ollaan. Mutta on se vaan niin hienoa, kun oppituntien ja välituntivalvontojen kauhukakaroista paljastuu herrasmiehiä ja nohevia leidejä, jotka osaavat ja haluavat jutella asioista kunnolla ja järjen kanssa. Ei niitä aina uskoisi samoiksi teineiksi, joita työhuoneeni rauhan ulkopuolella joutuu paimentamaan. Jotenkin valtavana yllätyksenä on tämäkin tullut, myönnän. Ja sekin kertoo osaltaan siitä, kuinka suuresti olen vielä idealismini pauloissa, kuvitelmieni keskellä, maailmassa jossa asiat ovat olevinaan järjestyksessä ja aina etukäteen ennustettavissa ja ymmärrettävissä.

Aika ennen tätä työsuhdetta ja ennen kaikkea tätä työtä itsessään tuntuu todella kaukaiselta. Ehkä se kertoo ainakin siitä, että olen solahtanut osaksi tätä maailmaa ja ettei se ole aivan väärä paikka minulle. Ja toki se kertoo siitä, että koulumaailma vie mukanaan, päivät vain harppovat toistensa yli ja aika kuluu  samalla, kun omat ajatukset ja ammatillinen identiteetti ja tavoitteet vähitellen muhivat aina vain kypsemmiksi.

Tämä on sitä, mitä minä haluan.