Mielenhautomispäivät

Ulkona näyttäisi paistavan aurinko, mutta omat saavutukseni liittyvät lähinnä siihen, että olen saanut puettua vaatteet päälle. Väsymys ja vetämättömyys ovat taas huipussaan, enkä edes voi puhtain sieluin syyttää siitä pelkästään uudenvuoden juhlintaa ja toissapäiväistä pikaista Tallinnan-reissua. Mielikin on vähän maassa, melankolia iskenyt.

Loma (so. työttömyysjakso) on lopuillaan ja maanantaina palaan sorvin ääreen. Tai no, mitäänhän ei paperilla ole, mutta siitä huolimatta oma työhuone odottaa sellaisena, joksi sen 21.12. jätin – eikä sinne ole kukaan muu menossa. Hieman alkaa jo kuumottaa, mitä kaikkea tammikuu ja alkuvuosi ylipäänsä tuovat tullessaan, ja toisaalta ehkä juuri siksi väsyttää ja ahdistaa. Pitäisi mieluummin olla intoa täynnä, mutta juuri nyt en osaa. No, ainakin saan uuden työparin, jonka olen kertaalleen pikaisesti tavannut, ja josta sain hyvän ensivaikutelman. (Samalla mietin tietysti, millaisen vaikutelman minusta saa. Synkän?)

Valmistujaisjuhlatkin lähenevät, mutta into niiden suhteen ei ole herännyt juurikaan. No, pari viikkoa on vielä aikaa löytää bilemoodi. Juuri nyt ei vain tunnu hetkauttavan juuri mikään. Mälsää.

Vähän on sellaista todellisuuspakohalua ilmassa. Kun pääsisikin jonnekin ihan muualle, irti tästä tavallisuudesta. Ja mielellään jossain muussa kuin kirjallisessa muodossa, vaikka tietysti lukeminenkin hieman auttaa asiaa. Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani on hyvässä vauhdissa ja juuri niin hieno – ellei hienompikin – kuin odotin. Eli eipä ole luvassa tästäkään osoitteesta moitteen sanaa. Joskus kollektiivinen mielipide voi vain olla ohittamaton. Eikä se aina ole pelkkää harhaa.

Harhaksi haluaisin sen sijaan määritellä tämän olotilan, ja vaikkei se sitä pohjimmiltaan lienekään, käyn joka tapauksessa sen kimppuun jalkautumalla ulos ahdistavasta asunnosta ja ajatuksista. Sitä paitsi uudet silmälasini odottavat optikolla noutoaan – ehkä niiden mukana tulee myös virkeämpi versio meikäläisestä. Ainakin vähän.