Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2012
727 s.
My sister, my love (2008)
Saatu lahjaksi.
Kuusivuotiaasta Bliss Rampikesta piti tulla kaikkien aikojen luistelutähti. Hänen uransa alkoi jo neljävuotiaana virtuoosimaisella pikkulasten luistelukilpailujen voitolla, ja se oli suorassa nousukiidossa – ei vähiten Blissin äidin, Betseyn, kunnianhimoisen uurastuksen vuoksi. Kaikki näytti hyvältä ja lupaavalta, menestys ja kuuluisuus alkoi jo koputtaa olkapäätä, kun jokin meni vikaan. Vain vähän ennen seitsenvuotispäiväänsä Bliss löytyi murhattuna newjerseyläisen kotinsa kellarista, mutta murhaajaa ei koskaan saatu selville, vaikka tunnustuksia kuultiin.
Tarinaa kertoo kymmenen vuotta myöhemmin Blissin "eloonjäänyt" isoveli, kymmenet diagnoosit, lääkereseptit, hoitolaitokset ja -osastot kiertänyt Skyler. Hän haluaa vähintään alitajuntansa (sen S. Freudin mukaan määritellysti) tasolla tulla sinuiksi menneisyyden kanssa, ehkä tunnustaakin jotain. Skylerin elämä tuntuu menneen lapsuudesta, oikeastaan jo Blissin syntymästä alkaen vain yhteen suuntaan: alas. Jo pienenä poikana hän jäi sisarensa varjoon, vanhempiensa huomion reunamille, pelkäksi elämän alaviitteeksi. Vakava vammautuminen voimisteluharjoituksissa – joihin perheen isä Bix, entinen yliopistotason jalkapalloilija, poikansa pakottaa – tuhoaa Skylerin mahdollisuudet urheilu-uraan ja siten mitä ilmeisimmin myös menestykseen. Se myös vie pojan vähitellen kohti särkylääkekierrettä, johon lisätään vielä varsinainen cocktail erilaisia mielen sairauksien ja syndroomien diagnooseja lääkityksineen, jolloin lopputuloksena on sekava, mielensä hämärtänyt nuori mies, jonka elämää sisaren julkisuus ja myöhemmin lööppikuolema sekoittaa entisestään.
Betsey Rampike keskittyy kiipimään elämässään ylemmille oksille, sinne, minne hänellä ei ennen ilmiömäistä tytärtään tuntunut olevan mitään asiaa. Tyttären lahjojen kautta hän voi toteuttaa omia, olosuhteiden pakosta kuolleita haaveitaan, eikä mikään, mikään saa olla enää niiden tiellä. Niin lähellä hän jo on suurimpien unelmiensa kiinnisaamista. Bix Rampike on nousujohteisella uralla eettisesti kestämättömässä geeniteknologia-alan yrityksessä, ja käärii rahaa minkä kerkiää. Työ on tärkeintä, joka miehen elämässä voi olla – satunnaisten toisten naisten ohella – joten perheelle ei valitettavasti aina ole niin paljon aikaa, kuin isi ihan tosissaan haluaisi olevan. Samalla kun oma asema yrityksessä kohoaa kuin taikaiskusta, voi ohimennen haastaa erinäisiä tahoja oikeuteen ja sopia korvaussummista kiusallisen julkisuuden välttämiseksi kulissien takana. Vaikka Skyler-pojasta ei koskaan tule Bixin toivomaa urheilijanuorukaista, hänestä on hyötyä, kun haastehimoa kutkuttaa: käräjille kutsutaan vuosien kuluessa niin valmentajia, opettajia, terapeutteja kuin oikeastaan keitä tahansa Rampiken perheen elämässä tavalla tai toisella käyneitä.
Kaiken taustalla on sairas perhe sairaine kuvioineen sairaassa yhteisössä, ylemmän keskiluokan esikaupunkihelvetissä, jossa aitoa on vain antiikki. Kukaan Rampikeista ei ole taakastaan vapaa, ja toisille se konkretisoituu selvemmin ja nopeammin kuin toisille.
Olen lukenut aivan hengästyttävän hyvän kirjan tämän uuden vuoden aluksi. Melkein kaksi viikkoa siihen meni, mutta tänään aamulla suljin Sisareni, rakkaani kannet ja huokasin syvään.
Osasin odottaa hyvää, mutta sain vielä parempaa. Joyce Carol Oatesin teos on kokonaisvaltainen, massiivinen, viiltävä ja ahdistava. Samalla se on taiturimainen, koukuttava ja lukijan itsetietoisuutta korostava: se saa lukijan kiinni rysän päältä, tirkistelemässä sitä samaa sontaa, jota eri mediat suoltavat vuorokauden ympäri. Se sekä ivaa että jäljittelee niitä lööppihelvettejä, joissa elämme pakottamalla katsomaan kirkuvien otsikoiden, salamavalojen ja tv-kameroiden taakse ja miettimään, mikä on julkisuuden hinta.
Oates ei jätä juuri mitään arvailujen varaan, vaan Sisareni, rakkaani repii auki sellaisiakin mätähaavoja, jotka ehkä haluttaisiin pitää salassa tai ainakin poissa puheista. Tarina pohjautuu todellisuuteen, lapsimissi JonBenét Ramsayn selvittämättömään murhaan vuonna 1996. Monilta muiltakin osin se on totta monin paikoin joka päivä. Minuun koski eniten lukea koko ajan kiihtyvästä diagnosoinnin ja lääkinnän kierteestä, johon kirjan kuvaaman ylemmän keskiluokan lapset ajetaan pienestä pitäen. Ajatus siitä, että lähes kaikelle käytökselle on olemassa diagnoosinumero ja reseptilääke, on niin kieroutunut, ettei tiedä, miten reagoida. Mutta sitähän se alkaa olla, väistämättä. Jos surukin on sairaus, mikseivät muutkin tunteet olisi?
Sisareni, rakkaani käy päälle ensimmäisistä sivuista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Se on toki kirjana paksu, mutta minun lukukokemukseni intensiteetti ei himmennyt hetkeksikään. Nautin, vaikka aiheet tarinassa ovat rankkoja. Nautin, koska Sisareni, rakkaani on upeaa tarinankerrontaa, se rakentaa kokonaisen, ehjän ja täyteläisen maailman, saa uskomaan kuvaamaansa todellisuuteen, joka tosin on kauhea, mutta sitäkin koskettavampi. Nautin, koska tajusin lukevani laadukasta kirjallisuutta, joka jättää minuun näkyvän jäljen.
Tätä kultakimpaletta on luettu monissa blogeissa, ja lähes poikkeuksetta siitä on myös vaikututtu. Liityn joukkoon. Upea, upea kirja. Täysi kymppi ja toinen päälle.
Ihanaa että pidit tästä! Minä lainasin tämän juuri kirjastosta ja yritän päästä lukemaan lähiviikkoina :).
VastaaPoistaSinulla on siis vielä tämä kaikki edessä. Nautinnollisia lukuhetkiä!
PoistaOli se melkoinen. Samaan aikaan tuli paha olo ja kuitenkin piti jatkaa lukemista. Oates osaa tarttua noihin pahoihin aiheisiin ja tehdä niistä kaikesta rumasta huolimatta vaikuttavia.
VastaaPoistaNiin ja olin tämän luettuani iloinen siitä, että lapsimissikisat eivät tulleet Suomeen.
Niinpä, ahdistus kasvoi, mutta lopettaakaan ei voinut. Ihailen kyllä uskallusta ja taitoa käsitellä näinkin rankkoja aiheita kumartelematta ja silottelematta.
PoistaMinä myös, tai olin jo ennen lukemista.
Minähän en ollut ihan yhtä ihastunut, vaikka etenkin näin jonkin aikaa lukemisen jälkeen on todettava, että kyllä kirja teki tosi voimakkaan vaikutuksen. Ja olihan se loistava monella tapaa, minusta vain hitusen liian mustavalkoisesti osoitteleva.
VastaaPoistaMutta hei, vitsi miten mahtava tagi tuo esikaupunkituska. :D
Luinkin arviosi ja ymmärrän kritiikkisi hyvin. Itse koin mustavalkoisuuden tässä tarkoitukselliseksi tehokeinoksi, joten se ei häirinnyt, vaikka yleensä kaipaankin muita sävyjä.
PoistaJotain piti keksiä aiheeseen liittyen ja esikaupunkituska tuli ekana mieleen ;)
Mullakin on tämä parasta aikaa kesken, ja täytyy kyllä sanoa, että nyt puolivälissä alkaa jo puuduttaa. Odotan lopulta erittäin paljon. Palaan asiaan blogissani, kun on sen aika! :-)
VastaaPoistaJes, odottelen arviotasi. Minua ei puuduttanut missään vaiheessa (ihme!), mutta voin ymmärtää niinkin saattavan käydä. Minut tämä piti otteessaan alusta loppuun.
PoistaOi että, miten vahvasti, väkevästi ja hienosti kirjoitat vaikuttavasta kirjasta!
VastaaPoistaIhmettelen edelleen, miten Oates voi kirjoittaa niin koukuttavasti ja upeasti noin rankasta ja ahdistavasta aiheesta. Hyvin muuten oivallettu ja ilmaistu, että teos saa lukijan kiinni rysän päältä. Kirja varmaan vaikutti vahvasti myös siitä syystä, että tavoittaa jotain hyvin olennaista länsimaisesta elämänmuodosta kaikkine kummallisine ja sairaine piirteineen. Yksi niistä on kaiken hiukankin poikkeavan käyttäytymisen diagnoisointi ja lääkitseminen.
Sanopa muuta, se on todellakin taito, joka harvoilla ja valituilla on. Minä luulen, että tämä kolahti juuri siksi, että se pakotti minut huomaamaan oman kaksinaamaisuuteni: muka niin tiedostava ihminen, joka ei silti voi vastustaa houkuttelevasti muotoiltujen lööppien klikkaamista.
PoistaTuo poikkeuksellisuuden diagnosointi on jo pitkään saanut niin absurdeja piirteitä, että sitä ei voi kuin järkyttyneenä ihmetellä. Miksi me nykyihmiset haluamme kaikelle nimen ja määritelmän? Ja mikä edes on sitä "normaalia"? (Välillä tuntuu, ettei enää mikään.) Vaikeita ja kiehtovia aiheita!
Upea kirja, mutta jotenkin valtavan hämmentävä. Ja ehkä myös jotenkin valtavan amerikkalainen? Itse luin tätä nimenomaan hyvin yhteiskuntakriittisenä kirjana.
VastaaPoistaKyllä, kritiikki oli kovaa ja kohdistui laajoihin teemoihin – syystä. Ja hyvin amerikkalainen tunnelma minullekin tuli, mutta se amerikkalaisuus tuntui aidolta, aidosti kuvatulta, vaikka olikin kärjistettyä.
PoistaHieno kirja, tosiaan. Minusta kertoja-Skylerin epäluotettavuudessa on jotain samaa kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinin äitikertojassa, vaikka sinänsä teokset ovat ihan erilaiset. Mutta siinä, miten lukijan empatia syttyy, sammuu ja muuttaa muotoaan tarinan edetessä on jotain hyvin paljon samaa. Minua kuitenkin alkoi vähän puuduttaa matkalla siinä vaiheessa, kun Blissin tarina jäi taka-alalle: olisin saksinut pois parisataa sivua kirjan loppupäästä, jos olisin ollut Oatesin kustannustoimittaja.
VastaaPoistaKirjoitat osuvasti diagnoosipakosta, ja sanasi "esikaupunkituska" kuvaa tätä kirjaa mainiosti! :)
t.Iina
Ihan totta muuten, minullakin oli vähän samanlaisia mielleyhtymiä, mutta nyt tajusin, että ne liittyivät nimenomaan Poikani Keviniin!
PoistaMinä olin niin tarinan imussa, ettei loppuosakaan saanut minua tylsistymään, mutta ehkä hiomisen varaa olisi voinut olla.
Esikaupunkituska on uusi suosikkisanani. ;)
Aina ilo lukea näitä sinun arvioitasi, tavoitat niin hyvin tämän(kin) kirjan tunnelmat:)
VastaaPoistaKiitos, kiva kuulla. Vaikuttavista kirjoista on usein helpompaa kirjoittaa kuin mitäänsanomattomista. Joskus tosin hyvä kirja aiheuttaa blokin. Tämä oli riittävän runsas ja rönsyilevä kirjoitettavaksi. ;)
PoistaOih, tämä(KIN) Oates oli tosiaan jälleen kerran napakymppi!!
VastaaPoistaKyllä. Kunpa pääsisin pian seuraavan Oatesini kimppuun! Se lienee Haudankaivajan tytär...
PoistaSuketus, tämä kirja oli pelottava, nero ja hyvin täydellinen. Ehkä kirja tyylillisesti aukoo jopa uusia uria. En ikinä ennen ole lukenut alaviitteiden alaviitteitä, jotka ovat sivuja toisensa jälkeen.
VastaaPoistaOates on kirjailija, jota ihailen siinä missä vaikka Lionel Shriveriä tai Siri Hustvedtia, mutta tämänkin jälkeen minulle Oatesin pääteos on haudankaivajan tytär. Syy: Sisareni, rakkaani jätti minut pimeään. En päässyt sieltä pois. En nähnyt mitään toivoa, sillä tämä kirja on niin tositosi. Kuva meistä ihmisistä ja mihin kaikkeen kykenemme.Pahimmassa.
Minäkin pidin siitä kokeellisuudesta ja haastavuudesta. Kirjan rakenteen rikkonaisuus toi mieleen osaltaan juuri joidenkin diagnoosipapereiden tai lausuntojen tms. lukemisen, ehkä se oli tarkoitus nimenomaan.
PoistaVoi kun ehtisin pian lukemaan lisää sekä Oatesia että Shriveriä. Minäkin ihailen heitä. Hustvedt ei ole vakuuttanut minua aivan täysin, sillä petyin Lumoukseen pahan kerran. Kaikki mitä rakastin on sen sijaan syvästi mielessäni.
Ja totta, Sisareni, rakkaani ei päästä helpolla eikä tuo helpotusta. Synkkää, synkkää on...