Allen Ginsberg: Huudon jälkeen. Runoja 1972–1992
Valinnut ja suomentanut: Markku Into
Sammakko 1999
61 s.
Kirjastosta.
Liian helppoa onkin taas tosiaan ollut, joten oli aika suunnistaa kirjaston lyriikkaosastolle. So Americanin Beatniks-kategoria huuteli yhtä teosta vajaana, ja Allen Ginsberg (1926–1997) hahmona on kiinnostanut pitempään. Ei muuta kuin kimppuun. Otin varmuudeksi lainaan kaksi eri kokoelmaa, joista nyt olen selättänyt tämän mainitun.
Ei ollut niin vaikeaa kuin odotin!
Jotkut ehkä muistavat, etten ole erityisen lahjakas lyriikan lukija ja tulkitsija. Sanottaisiinko, että olen siinä suorastaan huono. Runot ovat aina olleet minulle haastavia tapauksia, mutta enää en sentään pelkää niitä. Yritän parhaani, aina silloin tällöin. (Harvoin.)
Allen Ginsberg oli beat-liikkeen keskeisiä henkilöitä, hippien esikuva, julkihomo ja paljon muuta. Kiinnostavan ristiriitainen kaveri, täytyy sanoa. Ainahan sellaiset kiinnostavat.
Tässä käsillä olevassa kokoelmassa ei, kuten nimestäkin voi jo päätellä, ole mukana sitä Ginsbergin kuuluisinta runoa. Sen sijaan siinä on kolmisenkymmentä muuta runoa, pienistä sirpaleista pitkiin proosarunoelmiin.
Tykästyin Ginsbergin ilmaisuun nopeasti, sillä se ei ole liian korkealentoista minulle – eikä pelkästään siksi, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, joita en halua tähän kirjoittaa, koska blogiini tulee muutenkin ihan tarpeeksi pervo-osumia – vaan myös siksi, että se on ymmärrettävää. Mukana on runoja kahdenkymmenen vuoden ajalta (jokainen runo on päivätty), mutta sinänsä se ei ainakaan huononna lukutunnelmaa. Pikemminkin lukijan on tyynesti ihailtava sitä vahvaa miljöötä ja ajankuvaa, joka tekstistä välittyy: se tuntuu aidolta, käsinkosketeltavalta, ymmärrettävältä. Samalla pysyvältä ja muuttuvalta.
Mukana on ihmissuhteita siinä missä yhteiskunnallisia kannanottoja. Ginsberg käsittelee muun muassa nimeltä mainiten äitisuhdettaan, joka ei tainnut olla ihan sieltä helpoimmasta päästä. Hän ei kuitenkaan runoissaan ime kaikkea suoraan itseensä, vaan antaa ilmaisunsa leijua vapaamminkin. Päästää runonsa itsensä ulkopuolelle.
Huudon jälkeen on kokoelma tarinoita ja välähdyksiä muuttuvasta maailmasta, joka ei aina osaa olla niin hellä kulkijoilleen. Märehdintään ei kuitenkaan sorruta, sen aika ja paikka on jossain muualla, sillä vaikka Ginsberg käsittelee osuvasti esimerkiksi vanhentumista (ja sen aiheuttamaa suoranaista v*tutusta), itsesääli on näille runoille vierasta. Jossain on aina, melankoliankin keskellä, välähdys ja kipinä silmäkulmassa, vino hymy ja katse seuraavan nurkan taakse.
Veikeää tavaraa tämä Ginsberg. Nipistelevää, muttei ärsyttävää. Erityismaininta &-merkin käytöstä – upposi meikäläiseen.
So American: Beatniks (3/3).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!