John Steinbeck: Helmi

John Steinbeck: Helmi
Suomentaja: Alex Matson
Tammi 2008
118 s.
The Pearl (1947)

Kirjastosta.


"No?" kysyi lääkäri.
"Siellä on pieni intiaani, jolla on mukanaan lapsi. Hän sanoo skorpionin pistäneen sitä."
Lääkäri asetti varovasti kupin tarjottimelle ennen kuin salli vihansa nousta.
"Eikö minulla ole parempaa tekemistä kuin parannella pienten intiaanilasten hyönteispuremia? Olen lääkäri, en eläinlääkäri."
"Aivan niin, isäntä", sanoi palvelija. (s. 20)

John Steinbeckin Helmi on kooltaan pieni mutta sisällöltään suuri klassikko. Se kertoo maailmasta, joka on totta joka päivä. Edelleen, 65 vuotta ilmestymisensä jälkeen, tuntui kuin lukisi päivän lehteä.

Kino on Tyynenmeren rannalla elävä helmenkalastaja, jolla on vaimo Juana ja pieni poika Coyotito. Elämä on päivästä toiseen selviämistä pienillä tuloilla, mutta ympärillä on vahva yhteisö, joka suojaa elämää, vaikka valtaapitävät koettavatkin parhaansa mukaan vaikeuttaa alkuperäiskansojen elämää.

Kun myrkyllinen skorpioni pistää Coyotitoa, Kino joutuu kohtaamaan jälleen kerran ylittämättömän muurin. Hän tajuaa, ettei hänen poikansa – eikä hänen kansansa – ole saman huolenpidon arvoinen kuin valtaväestö.

Kino tekee niin kuin on oppinut tekemään: jatkaa ahkeraa työtään ja sukeltaa simpukoita helmiä etsien. Ja kuin ihmeen kaupalla hän löytää jotain, mitä ei ole uskonut todeksi. Hän löytää Maailman Helmen, valtavan aarteen, jollaisesta ei aiemmin ole tunnettu kuin taruja. Kino uskoo kaiken muuttuvan: hän ja Juana saavat uudet vaatteet ja Coyotito pääsee kouluun ja oppii lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, jonka jälkeen heidän kansaansa ei enää voida alistaa.

Herkkä Juana kuitenkin aistii pahaa. Hän uskoo helmen olevan kiroukseksi. Ja käykin niin, että helmestä koituu lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaupungin helmenostajat liittoutuvat Kinoa vastaan, helmi koetetaan ryöstää ja lopulta Kinon on perheineen paettava vuoristoon, pois elämänpiiristä, josta tuli heille liian vaarallinen elää.

Upea kirja. En voi muuta sanoa. Alle 120 sivuun on tiivistetty ja hiottu niin kaunis tarina, että sen lukeminen oli puhdasta iloa. Samalla se toi palan kurkkuun ja värisytti, niin terävin pistoin Steinbeck osoittaa epätasa-arvon räikeyden ja pyrkimykset osoittaa sen oikeutus. Eihän tilanne ole nykyisin mitenkään erilainen, sillä yhä edelleen ihmiset jaotellaan muun muassa syntyperän perusteella eri arvoluokkiin. Vai voiko joku väittää muuta?

Toisaalta Helmi on tarina kohtalosta ja perinteestä. Pitääkö ihmisen välttämättä uhmata sitä, mikä hänen edessään on? Voiko mahdotonta vastaan taistella? Kannattaako se? Mitä alistumalla hyötyy suhteessa toivottomaan uhmaan?

Helmi herätti paljon ajatuksia. Ihmiskuvaus ei pienoisromaanin mitassa yllä erityisen monivivahteiseksi, vaan hahmot jäävät hieman ohuiksi. Tämä tehokeino tuntuu hallitulta, sillä syvän ihmiskuvauksen sijaan tarinan keskipiste on muualla, yksittäisten ihmisten sijaan laajemmin ihmisyydessä, ihmisenä olemisessa, toisten ihmisten kohtaamisessa ja heidän kohtelussaan.

Kuka minä muka olen sanomaan, mikä on kenenkin arvo? En yhtikäs kukaan.


So American: Post WW2 Classics (3/3).