Elämä on peruna

Vähän on sellainen olo, että elämä on kuin peruna. Epämääräisen muotoinen, multainen ja aina joko vähän raaka tai rikki keitetty. Töitä ei edes ole ollut kuin vasta kolme päivää, ja silti olo on jo kaikkensa antanut. No, toisaalta, fiilis on sama siellä opettajanpöydän toisellakin puolella. Ja minä osaan sentään jotenkin hallita tunteeni (töissä).

Ja miksi aina sataa? Kysyn vaan! Lööpit tiesivät kertoa, että talvi ehkä perutaan. Se sopii kyllä minulle, mutta olisin halunnut sen tapahtuvan jo ennen kuin kaamea marraskuun pimeys iskee päälle. Koska nyt sitä marraskuun pimeyttä jatkuu jo kolmatta kuukautta, ja minulla alkaa palaa pinna. Kevät ja valo tuntuu olevan kauempana kuin koskaan – yleensä näihin aikoihin on ollut kauniita, pakkaskuorrutettuja talvipäiviä, punaisia poskia ja nenänpäitä, talvireippailua ja narskuvaa lunta. Nyt ei ole. Mitään muuta kuin marraskuista pimeyttä. "Pitäkää tunkkinne", tekee tämän naisen mieli sanoa, "mä lähen vetää". (Voisipa. Valoon. Aurinkoon. Jonnekin!)

Olen myös palannut oposijaisuudesta takaisin erityisopettajan töihin ja ahdistunut funktioista. Mietinpä vaan, miksi ihmeessä niitä pitäisi erityisopetuksessa käsitellä, edes yleisopetuksen oppimäärää opiskelevien kanssa. Saati sitten yksilöllistettyjen. Hohhoi. Syynä tähän on se, että itsekin vain hilkun kilkun käsitän, mistä on kyse sekä se, että oppilaat ovat aivan kuutamolla. (Ensin mainittu saattaa tosin olla syynä jälkimmäiseen, mene ja tiedä.) Ja joululoma ei tehnyt ainakaan minun oppilaistani yhtään leppoisampia. Pyh ja pah, äksyily on ollut sitä luokkaa, että on tosissaan saanut purra hammasta yhteen, ettei tiuski takaisin.

Tästä aasinsiltana olenkin jo alkanut pohtia, mistä sitä mahtaa itsensä ensi syksynä löytää. On aika selvää, etten nykyisessä paikassani jatka: pestin jatko sellaisenaankin on katkolla, minkä lisäksi painavin syy on se, etten halua tehdä töitä vajailla tunneilla. Matkakulujen kanssa yhtälö antaa huonon lopputuloksen: elän kädestä suuhun. Ja koska enemmänkin voisi näissä töissä tienata, ongelma on aito. Toisaalta tietysti harmittaa, koska olisi näinä pätkätöiden aikoina eksoottista ja hienoa saada jatkaa toinen vuosi samassa paikassa tuttujen oppilaiden ja kollegoiden kanssa, mutta pakko tässä on ihmisen saada pari milliä paksumpi voikerros leivälle. Katsotaan. Työnhaku ja pohdinta edessä, yhtä kaikki. Mutta ei vielä.

Muuttopuuhat sen sijaan pitävät pirteänä. Lauantaina kaivelimme kellarikomeron aarteet esiin ja lopputulemana kannoin 8,1 kiloa vuosien varrella arkistoimaani paperia paperinkeräykseen. Jostain syystä olen joskus todennut tarpeelliseksi säilyttää (ja rei'ittää ja kansioida) maksamiani laskuja, hammaslääkärin hoito-ohjeita, loppuunkäytettyjä reseptejä, OAJ:n jäsenkirjeitä ja tolkuttoman kasan luentomuistiinpanoja. Huokaus. Vaan enpä säilytä enää!

Vanhat vuokrasopimukset, työsopimukset ja palkkakuitit sekä (siedettävän) kasan muuta paperia kuitenkin säilytin, sillä voihan olla, että joku haluaa joskus tehdä arkeologisia kaivauksia henkilökohtaiseen historiaani, ja siihen nuo sopivat hyvin. Paitsi ehkä ne palkkakuitit, mutta niitä en jotenkin millään raaski heittää pois. Kuten en kansantaloustieteen peruskurssin muistiinpanojakaan, joiden sisältämistä paraboloideista en nyt ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Kuten en ymmärtänyt kurssillakaan. (Jonka kävin kahdesti. Enkä siltikään päässyt läpi.)

Paperihommien lisäksi olemme pakanneet kaksi isoa pahvilaatikkoa, joihin menivät ilmeisesti pian kivikautisiksi muuttuvat irtaimiston osamme: cd- ja dvd-levyt. Minulla on laajahko levykokoelma, jota nuorna tyttönä innolla koostin ja kuuntelin, mutta viime vuosina musiikin kuuntelu on jäänyt hyvin vähiin ja sekin vähä tulee nykyään Spotifyn kautta. Hieman tylsää, mutta kehitys kehittyy, eikä auta inistä. Ihan vielä en kuitenkaan ole valmis luopumaan kaikista levyistä. Tosin niille pitäisi keksiä uuteen kotiin jokin järkevä säilytysratkaisu. Huoh. Pidän itseäni varsin esteettisenä ihmisenä, mutta sisustamisessa olen laiska ja aikaansaamaton. Enkä vieläkään, kolmen vuoden jälkeen, ole ihan tottunut siihen, että jonkun muunkin mielipide pitää ottaa huomioon.

Muuttoon on onneksi vielä reilut kolme viikkoa aikaa. Ehtii laittaa ja pakata ja valmistautua. Toisaalta kuitenkin toivoisi, että muutto olisi heti. Uusi kotimme on nimittäin ihan mielettömän cool. Kuten ovat asukkaansakin, tietenkin.

Kaukana perunasta.