Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Markko Taina
Tammi 2013
319 s.
Dear Life (2012)

Saatu lahjaksi.


En tekisi sitä mustasukkaisuudesta, en ilkeyttäni enkä vihapäissäni, vaan siksi että hulluus makasi vieressäni pimeässä. Ei se ollut raivohulluutta vaan melkein kiusoittelevaa hulluutta. Laiskaa, vikittelevää hulluutta, puolihuolimaton ehdotus joka tuntui odottaneen pitkään.

Se tuntui sanovan: miksi ei. Miksi et kokeilisi pahinta?

(Yö, s. 280.)


Alice Munro vahvistaa asemaansa yhtenä kaikkien aikojen suosikkikirjailijani koko ajan, mitä useamman teoksen häneltä luen. Munron kynässä on taikaa, hän tavoittaa herkällä korvalla hetkiä, jotka muuten soljuvat ohi huomaamatta, mutta jotka ovat näkemisen arvoisia. Välähdyksiä, tunteita, sanoja, hetkiä, jolloin jätetään sanomatta. Se on ihmeellistä.

Kallis elämä on tuorein Munro-suomennos viime syksyltä. Laadukkaasta suomennoksesta vastaa jälleen Kristiina Rikman. Kokoelmassa on kymmenen novellia ja neljä omaelämäkerrallista kertomusta. Kaksi näistä, Silmä ja Äänet, julkaistaan ensimmäistä kertaa, muut on julkaistu aiemmin eri lehdissä. Minulle kaikki olivat uusia.

Kokoelman novelleille yhteistä on muutos. Niissä tapahtuu jotain sellaista, joka nyrjäyttää totutun arjen sijoiltaan, muuttaa asioiden suuntaa ja vaikuttaa pitkälle tulevaan. Muutoksen syyt ovat moninaiset: väsymys, kateus, tietämättömyys, sattuma, vahinko. Pahuus on yleensä olemassa, mutta hyvin hienovireisenä, kuin häivähdyksenä.

Munron novelleja voisi analysoida loputtomiin. Jokainen on juonitiivistyksen arvoinen, ja jokaisessa on kärki, joka tuntuu lukijan nahassa. Tämän kokoelman novelleista vaikutuin erityisesti seuraavista: Amundsen – historiallinen pikkukaupunkikuvaus, erityisolosuhteet tuberkuloosiparantolassa, nuoruuden innon kolahdus vasten todellisuutta, tulevaisuususko, joka väistämättä murenee. Sorakuoppa – 1960-luvun ajankuva, jossa vanhempien itsensä etsiminen vaikuttaa koko perheeseen tuottaen lapsille lopulta vain syyllisyyttä. Turvasatama – hienovireisyyttä ihmisluonteen nurjuudessa, keskiluokkaisen alistumisen kauheus ja kauneus. Yksi epämiellyttävimpiä kohtaamiani kirjallisia henkilöitä on novellin Jasper-setä. Ylpeys – Munrolle harvinaisempaa miesnäkökulmaa, joskin hyvin vajavaisen ihmisen näkökulmasta. Corrie – nainen, joka tekee niin kuin haluaa, mutta joka kohtaa lopulta sen hetken, jolloin asioiden oikea laita paljastuu. Vanhuus tulee esiin novelleissa Lähdössä Maverleysta ja Järvi näköetäisyydellä, joista jälkimmäinen on niin autenttinen ja koskettava, että se jää pitkäksi aikaa mieleen.

Munron teemat ovat elämälle keskeisiä ja silti hieman yllättäviä. Esimerkiksi kuolemaan ei hänen novelleissaan suhtauduta missään määrin dramaattisesti, vaikka liian varhaisia, epäreilun tuntuisia ja ehkä turhiakin kuolemia niissä tapahtuu. Kuolema on osa elämää, kuten on moni muukin ilmiö – sen hyväksyminen on taito, jota ihmisen on ehkä vaikeaa tietoisesti harjoitella.

Kieli on kaunista, yksinkertaista ja samalla merkityksellistä. Kikkailua ei ole, vaan tarina etenee hyvin luonnollisesti, kuin mitään muuta vaihtoehtoa ei olisikaan. Toisaalta turvallisuus saattaa hämätä: paikoin novellin kärki tai käänne saattaa tulla yllättäen, aivan puun takaa, ja niin kaikki on jo toisin.

Kokoelman lopettava neljän omaelämäkerrallisen kertomuksen sarja tuo palan kurkkuun. Alice Munro on ilmoittanut jääneensä Kalliin elämän myötä eläkkeelle. Lisää ei siis enää ole odotettavissa. Elämänkokemus, huippuunsa hioutunut kirjallinen lahjakkuus ja kyky asettaa sanat tarinoiksi herättää syvää kunnioitusta. Munro on elämäntyönsä tehnyt, ja siitä meidän lukijoiden on häntä kiittäminen.

___

Luimme ja bloggaamme kirjasta jälleen yhdessä nooran kanssa.

Myös Valkoinen Kirahvi on lukenut Kalliin elämän ja löytänyt siitä paljon kiehtovia tasoja. Maria taas ei aivan innostunut.

Avaan tällä kirjalla Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen. Alice Munro palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla 2013.