Ajatuksia laatikkomeren takaa

Muuttopuuhia, puuhia muuton. Niitä riittää. Laskujeni mukaan 13 muuttolaatikkoa on jo pakattu, mutta jotenkin jännästi tavara ei näytä vähenevän millään. Ensi viikon loppupuoli tulee olemaan haipakkaa menoa, sillä saamme vuokraamamme laatikot keskiviikkoiltana ja muuttovalmiudessa on oltava perjantaina klo 10. Ja töissäkin pitäisi käydä. Onhan noista ennenkin selvitty, ei sillä, mutta nyt kun muutamme ensimmäistä kertaa yhdessä kodista toiseen, sitä jotenkin erityisen selkeästi huomaa, kuinka paljon tavaraa on.

Millä sen saisi vähemmäksi? Teimme yhden perkauskierroksen pari viikkoa sitten, ja melkoinen kasa kirpparitavaraa saatiinkin kasaan. Mutta silti tuntuu, ettei mikään ole vähentynyt. Suurin ongelmakohta (sic!) on tietenkin kirjat: kirjahyllytilaa on aivan liian vähän suhteessa kirjojen määrään. Olenkin päättänyt alkaa krantummaksi kirjahamsteriksi: mietin kaksi tai kolme kertaa, mitä kirjoja tarvitsen omaan hyllyyn nököttämään. Muilla ei ole sinne asiaa. Piste. (Edelleen hyllyssä on melkoinen kasa lukemattomia kirjoja, joista tiedän jo etukäteen, etten jää niitä yhden lukukerran jälkeen kaipaamaan. Mutta odottakoon ne kuitenkin rauhassa lukemistaan.) Hyvä yleisperiaate – jonka soisin sisäistäväni – on, että yhtä uutta tavaraa kohden jotain vanhaa pitää laittaa kiertoon. Mielellään vaikka kaksi. Sitten kun vielä osaisi päättää, mitä ne olisivat...

Jossain määrin olen kyllä sitä mieltä, että tavara voi tehdä onnelliseksi. Itse olen esimerkiksi säästänyt joitakin mummin kodista jääneitä tavaroita, vaikkei niille ole mitään järkevää käyttötarkoitusta. Jotenkin sitä vain sitoo muistoja konkreettisiin esineisiin ja ne tuovat mieleen asioita, joita ei halua unohtaa. Varsinainen keräilijä en ole (mitä nyt postikortteja tulee joskus hamstrattua ja onhan noita Muumi-mukejakin melkoinen rivistö), vaan tavaroihin liittyy joko selkeitä muistoja tai sitten niillä on jokin oikea käyttötarkoitus. Ja okei, jokunen on ansainnut paikkansa ihan vain olemalla kaunis.

Enkä voi väittää ihan täysin ymmärtäväni totaalisen askeettistakaan elämää. Kyllä koti on paikka, jossa pitää olla tilaa muistoille, elämälle, viihdykkeille ja turhuuksillekin. Ainakin minun kotini on ja tulee aina olemaan sellainen.

Muuttopuuhailujen lisäksi tässä on ollut kaikenlaista muutakin. Maanantaina iski jokin superflunssa, joka kaatoi naisen koko viikoksi sängynpohjalle. Ääni meni, kurkku kipeytyi, kuumettakin nousi (hyvin harvinaista minulle), niiskututti, tiedättehän. Viisi päivää lähes kanttuvei alkoi jo jossain vaiheessa tympäistä. Nyt alan olla jotakuinkin jaloillani, mutta kylläpä taas vietiin. Olen aika harvoin sairaana, mutta ilmeisesti koulumaailma alkaa taudinaiheuttajineen vähitellen purra myös meikäläiseen. Koko viikon työasiat menivät tietenkin myös penkin alle, luvatut tukiopetukset piti perua jne. Ymmärrän kyllä, että luulo omasta korvaamattomuudesta on virheellinen. Mutta kai sitä sitten työstään jotakuinkin tykkää, kun sieltä harmittaa olla poissa.

Huomaan, ettei aivotoiminta ehkä vieläkään ole palautunut aivan entiselleen. Annettakoon se anteeksi. Onneksi lukeminen ei ole viime aikoina tuottanut ongelmia, ja kierroksessa onkin pari aivan erinomaisen hyvää kirjaa ja yksi, hmm, hieman vähemmän erinomainen. Vihje: sisäinen jumalatar lehahtaa punaiseksi, ooh.

Ehkä jatkan tavaroiden siirtelyä paikasta toiseen. Viikon päästä olemme nukkuneet jo ensimmäisen yön uudessa kodissa. Huisaa!