Kotimainen kasarikirjakesä: Ulvova mylläri

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri
WSOY 2012 (1. painos 1981)
236 s.

Kirjastosta.


Gunnar Huttunen on hieman erikoinen mies. Hän ostaa peräpohjalaisesta kylästä hylätyn myllyn ja alkaa harjoittaa myllärin tointa. Eletään sotien jälkeistä jälleenrakennuksen ja eheytymisen aikaa. Luulisi pieneen kylään mahtuvan monenlaista tallaajaa, mutta ei. Gunnar on suoran toiminnan mies, omalaatuinen ja kuvia kumartamatona. Hermostuessaan ja muutenkin luonnon niin vaatiessa Gunnar vapauttaa ilmoille selkäpiitä karmivan ulvonnan. Tämä yhdessä muiden poikkeuksellisten tekojen ja sanojen kanssa saa kylän väen sekä virkavallan kääntymään yhdessä tuumin mylläriä vastaan. Seuraa hankaluuksia, mielisairaalakeikka ja lopulta pako järjestäytyneestä yhteiskunnasta.

Luin aiemmin kesällä Paasilinnan Ukkosenjumalan pojan (ja viime vuonna Jäniksen vuoden) ja nyt Ulvovan myllärin jälkeen alan huomata selkeitä temaattisia linjoja ja painoalueita, joihin hän kirjallisuudessaan keskittyy. Seuraa siis häpeämätöntä yleistämistä kolmen kirjan perusteella.

Päähenkilö on usein joko luonnostaan erikoinen tai sellaiseen pyrkivä henkilö. Tavallaan tavallinen kaduntallaaja ja kuitenkaan ei ollenkaan. Tätä päähenkilöä sitten kohtaa ongelma toisensa jälkeen, yleensä liittyen hänen tekemiinsä erikoisempiin ratkaisuihin. Pian yhteisö ja sen jälkeen virkavalta alkaa puuttua peliin hyvää hyvyyttään, piruuttaan tahi virkaintoisuuttaan. Nähdään yksinäisen sankarin taisto suurta koneistoa vastaan. Sankarilla on tosin pieni, joskus vain yhden henkilön (tai eläimen) samanmielinen kannustusjoukko. Lopullinen sanoma on, että kannattaa pitää puolensa. Erilaisuutta pitäisi osata sietää.

Kirjoitin Ukkosenjumalan pojan kohdalla, että minusta tuli Arto-fani. Näin se asia on edelleen, mutta Ulvova mylläri ei ihastuttanut aivan samaan tapaan kuin kaksi aiempaa lukemaani teosta. Paasilinnan henkilöhahmot ovat karrikoituja tahallaan, mutta väistämättä jään paikoin jumiin hänen ihmiskuvaukseensa. Fiksuja eivät toki aina ole miehetkään, mutta etenkin naiskuvaus on kyllä suoraan sanoen v-mäistä pidemmän päälle. Ulvovassa myllärissä on ainoastaan yksi keskeinen nainen, kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, joka on yliherkkä, tunteellinen, idealistinen ja järkensä kadottanut. Ja tietenkin kaunis! Häneen mylläri rakastuu. Sivuroolissa on Siposen emäntä, joka kuvataan laiskaksi, lihavaksi ja pahansisuiseksi. Erään sattumuksen kautta hän antaa ymmärtää halvaantuneensa, mistä sitten revitään hupia loppukirjan ajan. Todella raivostuttava henkilöhahmo. Ja siinäpä ne, tämän kirjan naiset. Hohhoi.

Sen sijaan pidän suuresti tavasta, jolla Paasilinna hyökyttää byrokratiaa ja jäykkiä rakenteita sekä yhteisön kyseenalaista voimaa. Persoonallisuudella saa aiheutettua itselleen lähinnä hallaa, ja jos ei asetu määrättyihin muotteihin, joutuu kärsimään. Onneksi Suomessakaan ei enää eletä aikaa, jolloin kunnanlääkärin leima saattoi vaikuttaa ihmisen loppuelämään – ja jolloin leima annettiin usein pikemminkin henkilökohtaisista kuin ammatillisista syistä. Ihmisen luonteen pikkumaisuuksien kuvaajana Paasilinna on taitava, mutta kokonaiskuvaani häiritsee se, että monimutkaisemman luonteen saavat vain mieshahmot.

Jäkä jäkä.

Melkoinen yksinäisen hahmon ritarihan tämä mylläri Huttunen on. Ihan sympaattinen, vaikken lopulta päässyt selville siitä, mikä hän on miehiään. Ehkä niin oli tarkoitettukin. Eihän kaikki kuulu muille, tai ei ainakaan pitäisi kuulua. Edes pienessä peräpohjalaisessa kylässä.

___

Kirsi on kuunnellut Ulvovan myllärin hieman kohisevana äänikirjana, samoin Booksy, jolle tuli kielestä mieleen rouhesämpylä.

Osallistun kirjalla Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen, ja saavutan tavoittelemani Mikko Alatalo -tason! (Vielä viikko elokuuta jäljellä, katsotaan ehdinkö vielä jotain muutakin!)